Innostuksen ihana tunne

Minä sain syntymälahjaksi innostuksen. Kaikki merkit viittaavat siihen. Ovat viitanneet jo pitkään. Voi, saippuakuplia! Auringonlasku, wau! Uusi muumimuki tulee kauppoihin, JIPII! Hei, siellä sataa!  Jos innostun, en peittele sitä. Minun pääni ei ymmärrä, että miksi pitäisi. Sehän on upea piirre ja tykkään siitä piirteestä itsessäni! Maailmassa on tarpeeksi kaikkea surullista ja ahdistavaa. Joten voidaanko yhdessä innostua, ihan vain vaikka syksyn ihanista tulevista väreistä ja kuumasta kaakaosta?

Innostus. Se on ihana tunne. Se voi laittaa unohtamaan kaiken muun ympäriltä – nälän, janon, vessahädän, poikaystävän, tyttöystävän, ajan juoksun. Innostuksen pyörteessä saattaa tuntua kuin eläisi jotain hyvää unta todeksi. Se on ihmeellinen voima. Se teki minusta aikoinaan varhaismummon kutimineen, kymmenine lankakerineen ja sukkineen, joille ei koskaan syntynyt paria. Varhaismummona olo oli mielekästä, mutta vielä ei ollut hänen hetkensä tulla jäädäkseen.

Täytyy kyllä myöntää, että en koskaan innostunut kouluhiihdosta. Juokseminen – thank u, next. En myöskään ole koskaan ymmärtänyt, mikä jalkapallossa viehättää (sehän on lähinnä juoksemista). Että ehkei kaikesta tarvitse pakottaa itseään innostumaan. Olette varmasti joskus seuranneet, kuinka toinen puhuu innostuksestaan silmät loistaen, niin uppoutuneena ja niin keskittyen. Toisinaan innostun niin, että happi loppuu. Tiedättehän, kun on puhunut taukoamatta niin pitkään, että täytyy haukkoa saavillinen ilmaa itseensä, ennen kuin pystyy jatkamaan.

Pyrin keskittämään energiani yhä paremmin sellaisiin asioihin, jotka innostavat ja inspiroivat, vievät minua lähemmäs sellaista ihmistä, joka haluan olla. Sellaista, joka on kokenut kaiken omasta mielestään saavutettavan ja koettavan arvoisen siihen päivään mennessä, kun kysytään, että olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ja vaikka silloin tietäisin tehneeni asioita, joita olisin voinut tehdä vähemmän (kuten suuttua turhasta) – voisin silti vastata vienosti hymyillen, että ei.

Innostumisen iloa!

Tanja

ps. kyllä aikuisiälläkin saa innostua saippuakuplista ja kaakaosta.

Mä olen tässä

Alkusyksyn tuulet ovat alkaneet puhaltaa kesän viimeisiä pölyjä olkapäiltä. Tai ainakin minun pisamani ovat alkaneet kadota kasvoilta. Minä olen Tanja. Täytin kymmenen päivää sitten 27 vuotta. Isolla hymyllä varustettuna voin ylpeänä ilmoittaa: tässä tämä nyt olisi. Minun ikioma blogini. Miksi? Koska koen, että minulla on valtavasti asiaa itselleni ja maailmalle. Yritän kenties hieman todistaa itselleni, että kirjoittaminen sujuu ja osaan sitoutua johonkin niin täysillä, että on hankittava sitä varten oma sivu.

Olen Ylöjärveltä seitsemän vuotta sitten Vantaalle muuttanut nainen, joka iloitsee matkustamisesta, musiikista, suklaasta, perheestä ja ystävistä, sisustamisesta sekä ringeten pelaamisesta. Opiskeluyritykseni ja erilaisten työkuvioiden jälkeen kutsumus löytyi ilmailualalta – tarkemmin ottaen työskentelen lentoemäntänä.

Arjen ihanuus. Siitä tulen varmasti höpöttämään. Minä ja kamerani olemme syy, miksi poikaystäväni syö ruokansa kylmänä. Minä ja loistavat unenlahjani ovat syy, miksi herätyskello seuraavalle aamulle kannattaa asettaa hyvissä ajoin – mieluiten jo päivällä. Minä olen useimmiten syy siihen, miksi kotona on pikkuisen kaaos. Tahdon myös ajatella olevani (osa)syy, miksi matkustajat lähtevät hymyissä suin lennoltaan kohti omia seikkailujaan.

Ihanaa, kun pistäydyit!

Tanja