Fiilissiivooja

Tiistai-ilta ja levollinen mieli. Istun sohvannurkassa ja musiikki soi korvissa. Viime päivien aikana olen (hieman vastahakoisena ja suostuteltuna) siivonnut. ”Millainen siivooja olet?” -testissä olisin varmasti fiilissiivooja:

”Fiilissiivoja siivoaa kotiaan mielialan mukaan silloin kun huvittaa. Siivoaminen alkaa kiinnostaa, kun tulee tärkeitä vieraita tai kun sotkun keskeltä ei löydä enää omia kissojakaan. Fiilissiivooja voi aloittaa siivousoperaation, mutta yhtä helposti keskeyttää sen ottaakseen selfien tai katsoakseen elokuvan – tai huomatakseen, että yksinkertaisesti ei ole enää fiilistä. Fiilissiivooja on osaksi aikaa huoleton huiskunheiluttaja, mutta tarpeen tullen hänestä kuoriutuu uskomaton siivousintoilija.”

On päiviä, jolloin sukka numero yksi löytyy olohuoneen sohvan alta ja numero kaksi roikkuu puoliksi pyykkikorista, työlaukku lojuu eteisen lattialla ja vaatevanaa seuraten voi löytää olinpaikkani. On myös päiviä, jolloin innostun puunaamaan koko asunnon jokaista laatikkoa ja jalkalistaa myöten.

Koen valtavaa tyytyväisyyttä, kun kotona on siistiä ja seesteistä, silti useasti toisinaan lipsahdan sotkun puolelle. Mutta onhan se yksi hienoimmista tunteista, kun siivousurakan jälkeen istahtaa sohvalle katsoen puhdasta lopputulosta. Siinähän sielukin lepää. Tällaisten fiilisten takia tulisi ehkä välillä lipsua sotkuisuuteen: jotta saisi tuntea sen voitonriemun tunteen, kun asunto on luututtu lattiasta kattoon, pölypallot ovat huomisen murhe ja kissojen Kadonnut-ilmoitukset voi poistaa rappukäytävän seiniltä.

Mietinpä vain, että onkohan olemassa muita ihmisiä, joiden kaapit ovat samanlailla mullin mallin kuin minulla, vaikka ne olisi juuri siivonnut. Pidän kyllä itseäni perussiistinä ihmisenä ja minusta on ihanaa tepastella raikkaassa kodissa, jossa peilit ja lavuaarit kiiltävät, sängyssä on ihanalta tuoksuvat puhtaat lakanat, tavarat löytyvät vaivatta omilta paikoiltaan ja siinä sipsutellessa voi käpertyä ajatukseen ainaisesta puhtaudesta kotona. Mutta jotenkin minun mielelläni on taipumusta ajautua pienoiseen kaaokseen ja heijastaa sitä sitten asuinympäristöön.

Ehkä otan tälle vuodelle ohjenuoraksi siivota ne asiat heti, joiden hoitamiseen menisi korkeintaan minuutti. Haaveillahan saa.

Tanja

Kuva ois kiva

Mielestäni valokuvan ei aina tarvitse olla täydellinen herättääkseen muistoja, tunteita tai ajatuksia. Valokuvaan paljon arjessa sekä juhlassa. Taltioin välillä maailman turhimmilta tuntuvat asiat – kuten lauantai-illan kebabit tai vesipisaran ikkunassa.

Välillä ne ovat enemmän kuin vain hetken huumaa. Valokuvat ovat minulle vuorovaikutusta toisen ja oman itsensä kanssa – niin valokuvaa ottaessa sekä sitä julkaistaessa. Se on monimuotoisimmillaan prosessi, joka saattaa ottaa pitkän ajan ja monta otosta onnistuakseen. Sellainen prosessi, että välillä turhautuu ja haluaa heittää kameran ikkunasta pihalle.

Jotkut ne osaavat ottaa kuvia, joiden vaikutus tuntuu syvällä mielen ja sydämen sopukoissa. Ne oikein silittelevät kaikkia aisteja. Joskus haaveilen salaa, että minäkin osaisin ja omistaisin kunnollisen kuvauskaluston. Joskus haaveilen myös valokuvauksellisesta, usvaisesta auringonnoususta luonnon keskellä teekupposen ja lempi-ihmisen kera.

Nyt näinkin syvällisen aloituksen jälkeen esittelen teille lempivalokuviani vuosien varrelta ilman minkäänlaista järjestystä. Arjessa ja arkisessa juhlassa. Menenkin suorahkosti asiaan.

1. Valokuvia tämän ihmisen kanssa löytyy yksi jos tuhatkin. Voisi varmasti olla se yhdeksänsataa vähemmänkin, jos häneltä kysytään. Syy siihen, miksi valitsin tämän kaikista kuvista, löytyy lyhyestä, mutta sitäkin merkityksellisemmästä tarinasta kuvan takaa. Kuva on ensimmäinen yhteiskuva kyseisen herran kanssa seurustelun aloituksen jälkeen. Kuvasta tulee aina hyvä mieli ja se löytyy kehystettynä kotoamme.

2. Voi, mikä ihana viikonloppu tuo olikaan! Kuva on otettu siskonpoikani ristiäisissä alkukesästä 2014. Olin juuri palannut kahden ja puolen kuukauden matkaltani Etelä-Amerikasta ja jetlag painoi päälle, mutta olin maailman onnellisin (kummi)täti.

3. Kiitollisuus, vapaus ja ennen kaikkea onnellisuus. Voin edelleen muistaa miltä tuulenvire tuntui iholla ja kuinka voimakkaasti ja uhmakkaasti Iguazun putoukset pauhasivat.

4. Tuona päivänä päivystin ja nautin aurinkoisesta heinäkuisesta kesäpäivästä. Meillä oli tuolloin juuri hankitussa ja valmistuneessa vuokra-asunnossamme valtava parveke, joka oli täydellinen paikka ottaa aurinkoa. Sitä parveketta on hieman ikävä.

5. Tämän kuvan otin 2014 Kalifornian matkallani San Franciscossa. Tämä valikoitui puhtaasti valokuvauksellisista syistä listalleni. Tällaisia kuvaustaitoja haluaisin opetella lisää.

6. Isäni sytytti paloni jääurheilua kohtaan. Olemme pyrkineet käymään Ilveksen jääkiekko-otteluissa vähintään kerran kaudessa. Se on traditio, josta haluan pitää kiinni. Ja sitähän ei tapahtunut, jollei siitä ottanut kuvaa.

7. Olen hypännyt tandemhypyn kahdesti Brasiliassa. Kun näen tämän kuvan, vatsanpohjassa tuntuu hassulta. Syleilen maailmaa.

8. Jouluaatto 2018. Perhe. Rakkaus. Tarvinneeko tätä edes selitellä.

Kahdeksan kuvaa. Tuhansia jäi arkistojen onkaloihin. Valitsemiani kuvia siivittää vahvasti onnellisuus ja tunneside kuvien hetkiin ja ihmisiin, eivätkä ne niinkään keskity valaistukseen, sommitteluun tai visuaalisuuteen. Tässä ovat minun kivat kuvat, ne kestosuosikit. Oletko miettinyt, mitkä olisivat sinun?

pus, Tanja

Fokus tulevaisuudessa

Marraskuussa minulla oli suuret aatteet siitä, kuinka pian tulee joulukuu ja kuinka on ihanaa innostua tulevasta joulusta sekä lumesta. Joulu oli kyllä taianomainen ja rauhallinen, lunta ei ollut. Julkista innostuneisuutta ei juurikaan ollut, mutta sisäistä kyllä senkin edestä.

Joulukuu riensi nopeasti ohitse. Seikkailin työn puolesta ympäri Skandinaviaa ja Kanariansaaria, jonka vuoksi pääsin keskittymään jouluun vasta aatonaattona. Löysin joulukuussa rakkauteni äänikirjoihin. Ensimmäistä kertaa koskaan sain joululahjat hoidettua jo viikkoa ennen aattoa. Joulunpyhät kuluivat vuorotellen oman ja miehen perheen luona lahjojen, naurun, ruuan, pelien ja kuulumisten kera. Vallan ihania hetkiä ja muistoja.

Nyt on tammikuu ja vuosi 2020. Odottelen edelleen lunta. Ja koska lunta ei ole tullut, olen alkanut haaveilla keväästä ja sen väreistä sekä sen jälkeen alkavasta kesästä. Mutta liian pitkälle ei sentään voi säntäillä. Vaikka fokus onkin jo tulevaisuudessa ja jopa uudessa vuosikymmenessä, joulukuu ei jäänyt taakse huomaamatta. Välillä urheillessa puuskututtaa sallittua enemmän, sillä joulunaika oli melkoisen ruokarikasta aikaa, kun taas liikkuminen jäi taka-alalle.  Juuri nyt olen kuitenkin kiitollinen. Itse asiassa erittäin kiitollinen. Mielestä löytyy monta saavillista onnenhippuja ja kropasta ämpärillisen verran liikaa (toki ilolla ja hyväksynnällä) nautittuja herkkuja.

Kävinpä myös hakemassa freesausta hiuksiin tänään. Ihanaa tätä vuotta.

Tanja