Ensimmäinen kymppi

Siitä kerkesi kulua noin kaksi vuorokautta, kun manasin juoksemisen alimpaan pöpelikköön ja tässä sitä ollaan. Juoksin ensimmäisen kymppini. Siihen kuului muutamia syvien huokauksien ja hengitystaukojen tähdittämiä kävelyhetkiä, mutta minun mielestäni se oli aika hyvää juoksua se.

Loin itselleni täydellisen juoksumusiikkilistan, joka ei todellisuudessa ollutkaan niin täydellinen. Sitä täytyy vielä viilata. Huomasin lähteväni liian helposti juoksemaan kappaleiden rytmissä ja siitähän syntyi ongelma, kun napeista kajahti minun tahdilleni jotain liian menevää. Ajoittain voimakkaaksikin muuttuva tihkusade sekä tuulenpuuskat puskivat jollain taianomasen pöhköllä tavalla jatkamaan, herättäen kilpailuhenkisyyteni: tänään näytän itselleni ja pingon kympin, olosuhteista huolimatta. Ja niin asia oli päätetty.

Matka tuntui kestävän ja kestävän, piti käyttää kaikki mahdolliset pienimmätkin tuntemani polut. Halusin pysyä tutuissa ympyröissä, jos jokin olisi mennyt pieleen ja kotiin pitänyt luikkia odotettua aiemmin. Huoli olikin turha! Muutaman viikon lenkkeilyt ovat tuottaneet tulosta. Askel kulki ja siellä viiman ja harmauden keskellä painoin menemään iloisen keltaisessa takissani pikkuisen puuskuttaen ja hieman onnellisenakin. Ja yhtäkkiä se olikin ohi.

Ensimmäiseksi kymmenen kilometrin lenkiksi se tuntui hyvältä. Seitsemän kilometrin jälkeen loppumatka taittui kuin lentäen, lukuun ottamatta pientä tiukkuuden tunnetta polvissa. Kotonakaan en kaatunut rikkinäisenä eteisen lattialle, vaan pystyin analysoimaan ja höpöttämään pienet ja turhimmatkin aatteeni juoksustani siltä seisomalta, kun astuin kotiovesta. Mieli on nyt virkeä ja tyhjä. En varmaankaan tule kymppiä kiskomaan aivan heti uudestaan, sen verran on pohjatyössä vielä tekemistä. Mutta minä juoksin kympin ja sitä ei kukaan ota minulta pois. Jee.

Tanja

Taas kerran aloitin juoksemisen

Olen elämäni aikana oppinut melko eteväksi juoksun välttelijäksi. Kun vain ajattelenkin juoksemista, mieleni muuttuu ankeaksi ja kroppani kankeaksi, saamattomaksi pötköksi. Onko kohtalotovereita?

Ringeten ohessa alkulämmittelyn yhteydessä on tullut hölkättyä ja useasti olen yrittänyt sitä omatoimisestikin aloittaa. Sanomattakin lienee selvää tämän johdannon jälkeen, että se ei ole lempiurheilumuotoni. Paras tai pisin suoritukseni on monen vuoden takaa ja silloinkin juoksentelin säännöllisesti kuukauden, jonka jälkeen juostessa teki mieli heilutella jalkojen sijaan lähinnä sopimattomia käsimerkkejä. Että kiitos, mutta ei kiitos.

Juoksijan ikuiselta tuntuva alku minussa on kuitenkin nostanut hennosti päätään. Kuten myös on lenkkipolkuruuhkasta päätellen monella muullakin. Vantaanjoen varrella saa aivan tosissaan väistellä kanssaliikkujia. Tai sitten katsoa kadehtivasti, kun joku juoksee ohitse kevein askelin ja oma ajatukseni on ehkä minäkin joskus.

Tiistaina yritin viimeiseen saakka suostutella poikaystävääni kävelylenkille juoksun sijaan – siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Kompromissina kävelimme ensimmäisen kilometrin, jotta sain rauhassa ihannoida keväistä säätä ja fiilistellä auringonpaistetta. Juoksuun lähdön jälkeen huomasin kokevani jotain mullistavaa ja minun kirjoissani historiallista. Uskallan varovasti sanoa, että neljän kilometrin juoksu tuntui hyvältä ja henkikin kulki.

Joidenkin kirjoissa historiallista olisi kymppi, puolimaraton tai maraton. Mutta minä olen tällä hetkellä tyytyväinen sellaisiin säädyllisiin, lyhyisiin lenkkeihin, joissa jaksan antaa kaikkeni. Ilman seuraavien päivien rikkinäistä oloa. Juoksuprioriteetteina ovat hyvä olo ja puuskuttamattomuus. Suorituksen jälkeen parasta on tsemppihali ja haave kehityksestä.

Nyt viimeisen kahden viikon aikana on tullut käytyä lenkillä vähintään joka toinen päivä ja luottavaisin mielin mennään kohti parempia tuloksia sekä jaksamista. Katsotaan, mihin tämä tällä kertaa johtaa. Ehkä juoksusta voikin saada ihan kivan sivu-urheilulajin, vaikken vielä siihen täysin ilman vänkäröintiä suostukaan.

Tanja

Tekstin kuvat: Katja Asikainen

Anna minun lukea enemmän

Yksi varhaisimmista lukemiseen liittyvistä kokemuksistani sijoittuu Rymättylän mökkimme perimmäiseen vinttikamariin. Sinne minä, siskoni ja isoäitimme linnoituimme monena kesänä. Seuranamme Kurnu ja Loikka, Viiru ja Pesonen, Maameren velho, Mikko Mallikas sekä asukkaita mitä ihmeellisimmistä metsistä. Lapsuuden kesät olivat lukemisen juhlaa.

Muistan ajomatkat Rymättylän kirjastoon punaisella Ladalla pitkin pikkuruisia metsäteitä. Muistan kirjaston tuoksun ja sen, kuinka valitsin usein Goosebumps-kirjasarjasta osan tai kaksi. Kun pääsimme takaisin mökille, söimme yhdessä paljon uusia perunoita ja paistettua makkaraa. Sitten menin vatsa täynnä makoilemaan auringon kuumentamille kallioille ja siellä minä merimaisemassa avasin kirjani ja katosin sen maailmaan.

Ala-asteaika oli elämäni rikkainta lukuaikaa. Koulussamme oli mahdollista lainata kirjoja sen omasta kirjastosta. Jokaisella oli käytössä söpöt lainauslappuset, johon kirjastoa hoitava opettaja merkitsi kirjasta lukusarjan, joka sittemmin viivattiin yli kun kirja oli palautettu. Joinakin vuosina minulla noita lappuja kului useita, sillä parhaimpana vuotenani luin yli 300 (!) kirjaa. Näistä iso osa oli helposti luettavia, muutamassa tunnissa kahlattuja kirjoja, mutta tuntuuhan tuo hurjalta määrältä.

Jossain matkan varrella lukuintoni kuitenkin hiipui ja lukeminen väheni vuosi vuodelta. Monen sadan kirjan vuositahti vaihtui ensin muutamiin kymmeniin ja lopulta vain muutamiin. Olen toki vuosien varrella raahannut muuttokuormasta toiseen muutamia laatikollisia kirjoja, joita en ole saanut luetuksi, mutta jotka ovat eräpäivättömällä lukulistallani. Ne vain ovat.

Harventuneista lukuhetkistä huolimatta rakkaus kirjojen lukemiseen ei ole kadonnut. Elvyttelen sitä pikkuhiljaa, huhuilen ja runoilen lukuinnolleni kuten Kurnu puutarhalleen, jonka kukansiemenet eivät kasvaneet. Ajattelinkin haastaa itseni poistumaan somesta pariksi päiväksi ja keskittymään vain lukemiseen, sukellan pois tästä maailmasta. Tajusin nyt myös, kuinka kamala ajatus onkaan, että lukemisen aikaan saamiseksi on haastettava itsensä tällä tavoin.

Kaipaan kyyneleitä, jotka Siriuksen kuolema aiheutti. Kaipaan sitä tyttöä, joka halusi itsekin maistaa perskurkkanaa Ison Kiltin Jätin kanssa, vaikka se näytti ja kuulosti iljettävimmältä ikinä. Häntä, joka nauroi siskonsa ja isoäitinsä kanssa kun Raisu Roosa porhalsi ulos häkistään kuin veturi. Häntä, joka kasvoi kirjojen parissa siirtyen lastenkirjoista nuorten ja aikuisten kirjoihin, elämänkertoihin ja tietokirjoihin.

Joskus lukeminen oli vakio. Perusjuttu, kuten hengittäminen on. Haluan palata siihen. Lukuisat kirjat odottavat lukemistaan ja tässä minä vain kirjoitan siitä. Lähipäivinä linnoittaudun parvekkeellemme kirjan, vilttien, villasukkien, suklaan ja useiden teekupillisten kera. Ehkä saan bonuksena aurinkoisen kevätpäivän.

Tanja