Aamupalaksi kulhollinen muroja

Kiemurtelin hieman vastahakoisesti pois unisista lakanoista, siirryin aamu-utu silmissä keittiöön ja huomasin eilisen fiilisostokseni odottamassa keittiönpöydällä. Mieleni täytti ilo, nostalgia sekä lapsuuden muistot. Voi minua onnellista! Enpä muista milloin olisin ollut niin innoissani nähdessäni muropaketin. En varmaan koskaan, en edes lapsena. 

Varvistin yltääkseni ottamaan syvän kulhon kaapin kätköstä. Muropakettia aukaistessani muistelin, kuinka niistä löytyi joskus esimerkiksi väriä muuttavia lusikoita, kun ne upotti maitoon. Pieni harmi vihlaisi lapsenmieltäni, kun yllätystä ei ollut tällä kertaa. Tunsin itseni kuitenkin kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi kaataessani maitoa rinkulanmuotoisten murojeni sekaan. Sitten hipsin viileälle parvekkeelle villasukat jalassa ja kaikessa tyytyväisyydessäni kulho mukanani.

Otin varmasti nopeimmat aamiaiskuvani koskaan, sillä löysät mömmömurot ovat mielestäni ällöttäviä. Siinä työmaakoneiden pauhatessa ja päiväkodin lasten huutojen säestämänä mutustin vielä sopivasti rouskuvat murot loppuun ja päätin, että tulkoon tästä(kin) hyvä päivä.

Sivuhuomiona mainittakoon, että joskus haaveilen salaa sellaisesta ajasta, että voisin täyttää asunnon parvekkeelta keittiöön erilaisin kasvein ja kukkasin – ilman, että ne päätyvät kissojeni uteliaisiin suihin. Tänään oli sellainen aamu, kun istuin murokulhoni kanssa parvekkeella ja ajattelin, että sopisipa tähän hetkeen (ja kuvaan) vaasillinen kukkia. Jotain kauniita ja värikkäitä.

Ihanaa alkanutta keskiviikkoa.

Tanja

Ensimmäinen kymppi

Siitä kerkesi kulua noin kaksi vuorokautta, kun manasin juoksemisen alimpaan pöpelikköön ja tässä sitä ollaan. Juoksin ensimmäisen kymppini. Siihen kuului muutamia syvien huokauksien ja hengitystaukojen tähdittämiä kävelyhetkiä, mutta minun mielestäni se oli aika hyvää juoksua se.

Loin itselleni täydellisen juoksumusiikkilistan, joka ei todellisuudessa ollutkaan niin täydellinen. Sitä täytyy vielä viilata. Huomasin lähteväni liian helposti juoksemaan kappaleiden rytmissä ja siitähän syntyi ongelma, kun napeista kajahti minun tahdilleni jotain liian menevää. Ajoittain voimakkaaksikin muuttuva tihkusade sekä tuulenpuuskat puskivat jollain taianomasen pöhköllä tavalla jatkamaan, herättäen kilpailuhenkisyyteni: tänään näytän itselleni ja pingon kympin, olosuhteista huolimatta. Ja niin asia oli päätetty.

Matka tuntui kestävän ja kestävän, piti käyttää kaikki mahdolliset pienimmätkin tuntemani polut. Halusin pysyä tutuissa ympyröissä, jos jokin olisi mennyt pieleen ja kotiin pitänyt luikkia odotettua aiemmin. Huoli olikin turha! Muutaman viikon lenkkeilyt ovat tuottaneet tulosta. Askel kulki ja siellä viiman ja harmauden keskellä painoin menemään iloisen keltaisessa takissani pikkuisen puuskuttaen ja hieman onnellisenakin. Ja yhtäkkiä se olikin ohi.

Ensimmäiseksi kymmenen kilometrin lenkiksi se tuntui hyvältä. Seitsemän kilometrin jälkeen loppumatka taittui kuin lentäen, lukuun ottamatta pientä tiukkuuden tunnetta polvissa. Kotonakaan en kaatunut rikkinäisenä eteisen lattialle, vaan pystyin analysoimaan ja höpöttämään pienet ja turhimmatkin aatteeni juoksustani siltä seisomalta, kun astuin kotiovesta. Mieli on nyt virkeä ja tyhjä. En varmaankaan tule kymppiä kiskomaan aivan heti uudestaan, sen verran on pohjatyössä vielä tekemistä. Mutta minä juoksin kympin ja sitä ei kukaan ota minulta pois. Jee.

Tanja

Taas kerran aloitin juoksemisen

Olen elämäni aikana oppinut melko eteväksi juoksun välttelijäksi. Kun vain ajattelenkin juoksemista, mieleni muuttuu ankeaksi ja kroppani kankeaksi, saamattomaksi pötköksi. Onko kohtalotovereita?

Ringeten ohessa alkulämmittelyn yhteydessä on tullut hölkättyä ja useasti olen yrittänyt sitä omatoimisestikin aloittaa. Sanomattakin lienee selvää tämän johdannon jälkeen, että se ei ole lempiurheilumuotoni. Paras tai pisin suoritukseni on monen vuoden takaa ja silloinkin juoksentelin säännöllisesti kuukauden, jonka jälkeen juostessa teki mieli heilutella jalkojen sijaan lähinnä sopimattomia käsimerkkejä. Että kiitos, mutta ei kiitos.

Juoksijan ikuiselta tuntuva alku minussa on kuitenkin nostanut hennosti päätään. Kuten myös on lenkkipolkuruuhkasta päätellen monella muullakin. Vantaanjoen varrella saa aivan tosissaan väistellä kanssaliikkujia. Tai sitten katsoa kadehtivasti, kun joku juoksee ohitse kevein askelin ja oma ajatukseni on ehkä minäkin joskus.

Tiistaina yritin viimeiseen saakka suostutella poikaystävääni kävelylenkille juoksun sijaan – siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Kompromissina kävelimme ensimmäisen kilometrin, jotta sain rauhassa ihannoida keväistä säätä ja fiilistellä auringonpaistetta. Juoksuun lähdön jälkeen huomasin kokevani jotain mullistavaa ja minun kirjoissani historiallista. Uskallan varovasti sanoa, että neljän kilometrin juoksu tuntui hyvältä ja henkikin kulki.

Joidenkin kirjoissa historiallista olisi kymppi, puolimaraton tai maraton. Mutta minä olen tällä hetkellä tyytyväinen sellaisiin säädyllisiin, lyhyisiin lenkkeihin, joissa jaksan antaa kaikkeni. Ilman seuraavien päivien rikkinäistä oloa. Juoksuprioriteetteina ovat hyvä olo ja puuskuttamattomuus. Suorituksen jälkeen parasta on tsemppihali ja haave kehityksestä.

Nyt viimeisen kahden viikon aikana on tullut käytyä lenkillä vähintään joka toinen päivä ja luottavaisin mielin mennään kohti parempia tuloksia sekä jaksamista. Katsotaan, mihin tämä tällä kertaa johtaa. Ehkä juoksusta voikin saada ihan kivan sivu-urheilulajin, vaikken vielä siihen täysin ilman vänkäröintiä suostukaan.

Tanja

Tekstin kuvat: Katja Asikainen

Anna minun lukea enemmän

Yksi varhaisimmista lukemiseen liittyvistä kokemuksistani sijoittuu Rymättylän mökkimme perimmäiseen vinttikamariin. Sinne minä, siskoni ja isoäitimme linnoituimme monena kesänä. Seuranamme Kurnu ja Loikka, Viiru ja Pesonen, Maameren velho, Mikko Mallikas sekä asukkaita mitä ihmeellisimmistä metsistä. Lapsuuden kesät olivat lukemisen juhlaa.

Muistan ajomatkat Rymättylän kirjastoon punaisella Ladalla pitkin pikkuruisia metsäteitä. Muistan kirjaston tuoksun ja sen, kuinka valitsin usein Goosebumps-kirjasarjasta osan tai kaksi. Kun pääsimme takaisin mökille, söimme yhdessä paljon uusia perunoita ja paistettua makkaraa. Sitten menin vatsa täynnä makoilemaan auringon kuumentamille kallioille ja siellä minä merimaisemassa avasin kirjani ja katosin sen maailmaan.

Ala-asteaika oli elämäni rikkainta lukuaikaa. Koulussamme oli mahdollista lainata kirjoja sen omasta kirjastosta. Jokaisella oli käytössä söpöt lainauslappuset, johon kirjastoa hoitava opettaja merkitsi kirjasta lukusarjan, joka sittemmin viivattiin yli kun kirja oli palautettu. Joinakin vuosina minulla noita lappuja kului useita, sillä parhaimpana vuotenani luin yli 300 (!) kirjaa. Näistä iso osa oli helposti luettavia, muutamassa tunnissa kahlattuja kirjoja, mutta tuntuuhan tuo hurjalta määrältä.

Jossain matkan varrella lukuintoni kuitenkin hiipui ja lukeminen väheni vuosi vuodelta. Monen sadan kirjan vuositahti vaihtui ensin muutamiin kymmeniin ja lopulta vain muutamiin. Olen toki vuosien varrella raahannut muuttokuormasta toiseen muutamia laatikollisia kirjoja, joita en ole saanut luetuksi, mutta jotka ovat eräpäivättömällä lukulistallani. Ne vain ovat.

Harventuneista lukuhetkistä huolimatta rakkaus kirjojen lukemiseen ei ole kadonnut. Elvyttelen sitä pikkuhiljaa, huhuilen ja runoilen lukuinnolleni kuten Kurnu puutarhalleen, jonka kukansiemenet eivät kasvaneet. Ajattelinkin haastaa itseni poistumaan somesta pariksi päiväksi ja keskittymään vain lukemiseen, sukellan pois tästä maailmasta. Tajusin nyt myös, kuinka kamala ajatus onkaan, että lukemisen aikaan saamiseksi on haastettava itsensä tällä tavoin.

Kaipaan kyyneleitä, jotka Siriuksen kuolema aiheutti. Kaipaan sitä tyttöä, joka halusi itsekin maistaa perskurkkanaa Ison Kiltin Jätin kanssa, vaikka se näytti ja kuulosti iljettävimmältä ikinä. Häntä, joka nauroi siskonsa ja isoäitinsä kanssa kun Raisu Roosa porhalsi ulos häkistään kuin veturi. Häntä, joka kasvoi kirjojen parissa siirtyen lastenkirjoista nuorten ja aikuisten kirjoihin, elämänkertoihin ja tietokirjoihin.

Joskus lukeminen oli vakio. Perusjuttu, kuten hengittäminen on. Haluan palata siihen. Lukuisat kirjat odottavat lukemistaan ja tässä minä vain kirjoitan siitä. Lähipäivinä linnoittaudun parvekkeellemme kirjan, vilttien, villasukkien, suklaan ja useiden teekupillisten kera. Ehkä saan bonuksena aurinkoisen kevätpäivän.

Tanja

Hengähdystauko

Mitäpä jos vain hengittäisit. Sisään, kaks, kolme. Ulos, kaks, kolme. Sisään, kaks, kolme. Ulos, kaks, kolme. Muutaman kerran vielä. 

kuva: @eliaszin

Vielä hetki sitten matkustin työni puolesta, lennättäen matkustajia kotiin Euroopasta ja Skandinaviasta. Ei ollut tietoa karanteenista, sillä matkustamohenkilökunnan jäsenenä sai töitä tehdä, kunhan sairastumisen oireita ei ollut. Kuitenkin viikko sitten lomautus osui myös omalle kohdalle, näin alkuun kolmeksi kuukaudeksi. 

Kotoilu on siis nyt enemmän sallittua kuin pitkään aikaan. Nyt olisi on aikaa tehdä kaikki mahdolliset rästiin ja suloiseen unohdukseen jääneet askareet. Toisaalta parhaiden Disney-hahmojen ja -musiikkikappaleiden tuumaileminen Instatarinoissa on myös mahdollisuus. Nyt on aikaa pestä talouden kaikki liinavaatteet ja toivottaa tervetulleeksi kevätaurinko, joka muistuttaa ikkunanpesun tarpeesta. Ja niille, jotka sen taidon osaavat: nyt on aikaa vain olla.

Voi olla hankalaa (ja se on täysin ymmärrettävää) täyttää kotiarki iloisilla, inspiroivilla sekä motivoivilla ajatuksilla ja teoilla. Mutta minä olen löytänyt kotoilusta monia hyviä puolia. Olen ottanut tavakseni venytellä joka ilta, tavoitteenani on päästä spagaatti yli kymmenen vuoden jälkeen. Minulla on aikaa tehdä kotiruokaa. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin, minun ei tarvitse laittaa herätystä soimaan kolmelta aamuyöstä. Minulla voi olla aikaan sidottuja rutiineja. Saan myös viettää harvinaislaatuisen paljon aikaa poikaystäväni kanssa.  

Olen ehkä hieman kurja ihminen todetessani tämän ääneen, mutta ei ole väärin kokea onnea. Maailma on myllerryksessä, kyllä. Suomikin on mylleryksessä. Ihmisiä sairastuu virukseen, ihmisiä ahdistaa. Koemme menetyksiä, koemme surua. Maailmalla tapahtuu nyt kaikkea hurjaa, lohdutonta ja käsittämätöntäkin. Se tapahtuu ihan tässä lähellä, mutta myös hyvin kaukanakin. Se pakottaa ajattelemaan, jokaista omalla tavallaan. Se pysäyttää, se koskettaa. Se kauhistuttaa ja aiheuttaa levottomuutta. 

Eivät nämä asiat poista sitä faktaa, että on silti  voi olla ihanaa herätä aamuisin. On mukavaa pestä hampaat sillä tutulla hammastahnalla ja kirota lempeästi, kun sähköhammasharjasta loppuu virta kesken kaiken. Voi leipoa sämpylöitä ja korvapuusteja niin paljon kun jaksaa. Ja lisätäkseni edellisen tasapainottamiseksi: ulkoilu on järkevästi järjestettynä sallittua. Kaupoistakin löytyy vielä ruokaa ja vessapaperia.

Toivon, että kaikki hyvät teot ja ajatukset auttavat, ja kantavat tämän kaiken yli tavalla tai toisella. En ole unohtanut, että maailmalla voidaan huonosti, ja että on ihmisiä, jotka kärsivät. Ihmisiä, joiden on todella vaikea olla onnellisia. Toivon herkeämättä, että tästä päästään yli ja ihmiset löytävät myös lohtua näinä aikoina. Minä otan tähän vielä pari pitkää henkäystä.

Mukavaa sunnuntaipäivää kaikille. Pidetään toisistamme huolta.
Tanja