Anna minun lukea enemmän

Yksi varhaisimmista lukemiseen liittyvistä kokemuksistani sijoittuu Rymättylän mökkimme perimmäiseen vinttikamariin. Sinne minä, siskoni ja isoäitimme linnoituimme monena kesänä. Seuranamme Kurnu ja Loikka, Viiru ja Pesonen, Maameren velho, Mikko Mallikas sekä asukkaita mitä ihmeellisimmistä metsistä. Lapsuuden kesät olivat lukemisen juhlaa.

Muistan ajomatkat Rymättylän kirjastoon punaisella Ladalla pitkin pikkuruisia metsäteitä. Muistan kirjaston tuoksun ja sen, kuinka valitsin usein Goosebumps-kirjasarjasta osan tai kaksi. Kun pääsimme takaisin mökille, söimme yhdessä paljon uusia perunoita ja paistettua makkaraa. Sitten menin vatsa täynnä makoilemaan auringon kuumentamille kallioille ja siellä minä merimaisemassa avasin kirjani ja katosin sen maailmaan.

Ala-asteaika oli elämäni rikkainta lukuaikaa. Koulussamme oli mahdollista lainata kirjoja sen omasta kirjastosta. Jokaisella oli käytössä söpöt lainauslappuset, johon kirjastoa hoitava opettaja merkitsi kirjasta lukusarjan, joka sittemmin viivattiin yli kun kirja oli palautettu. Joinakin vuosina minulla noita lappuja kului useita, sillä parhaimpana vuotenani luin yli 300 (!) kirjaa. Näistä iso osa oli helposti luettavia, muutamassa tunnissa kahlattuja kirjoja, mutta tuntuuhan tuo hurjalta määrältä.

Jossain matkan varrella lukuintoni kuitenkin hiipui ja lukeminen väheni vuosi vuodelta. Monen sadan kirjan vuositahti vaihtui ensin muutamiin kymmeniin ja lopulta vain muutamiin. Olen toki vuosien varrella raahannut muuttokuormasta toiseen muutamia laatikollisia kirjoja, joita en ole saanut luetuksi, mutta jotka ovat eräpäivättömällä lukulistallani. Ne vain ovat.

Harventuneista lukuhetkistä huolimatta rakkaus kirjojen lukemiseen ei ole kadonnut. Elvyttelen sitä pikkuhiljaa, huhuilen ja runoilen lukuinnolleni kuten Kurnu puutarhalleen, jonka kukansiemenet eivät kasvaneet. Ajattelinkin haastaa itseni poistumaan somesta pariksi päiväksi ja keskittymään vain lukemiseen, sukellan pois tästä maailmasta. Tajusin nyt myös, kuinka kamala ajatus onkaan, että lukemisen aikaan saamiseksi on haastettava itsensä tällä tavoin.

Kaipaan kyyneleitä, jotka Siriuksen kuolema aiheutti. Kaipaan sitä tyttöä, joka halusi itsekin maistaa perskurkkanaa Ison Kiltin Jätin kanssa, vaikka se näytti ja kuulosti iljettävimmältä ikinä. Häntä, joka nauroi siskonsa ja isoäitinsä kanssa kun Raisu Roosa porhalsi ulos häkistään kuin veturi. Häntä, joka kasvoi kirjojen parissa siirtyen lastenkirjoista nuorten ja aikuisten kirjoihin, elämänkertoihin ja tietokirjoihin.

Joskus lukeminen oli vakio. Perusjuttu, kuten hengittäminen on. Haluan palata siihen. Lukuisat kirjat odottavat lukemistaan ja tässä minä vain kirjoitan siitä. Lähipäivinä linnoittaudun parvekkeellemme kirjan, vilttien, villasukkien, suklaan ja useiden teekupillisten kera. Ehkä saan bonuksena aurinkoisen kevätpäivän.

Tanja

Hengähdystauko

Mitäpä jos vain hengittäisit. Sisään, kaks, kolme. Ulos, kaks, kolme. Sisään, kaks, kolme. Ulos, kaks, kolme. Muutaman kerran vielä. 

kuva: @eliaszin

Vielä hetki sitten matkustin työni puolesta, lennättäen matkustajia kotiin Euroopasta ja Skandinaviasta. Ei ollut tietoa karanteenista, sillä matkustamohenkilökunnan jäsenenä sai töitä tehdä, kunhan sairastumisen oireita ei ollut. Kuitenkin viikko sitten lomautus osui myös omalle kohdalle, näin alkuun kolmeksi kuukaudeksi. 

Kotoilu on siis nyt enemmän sallittua kuin pitkään aikaan. Nyt olisi on aikaa tehdä kaikki mahdolliset rästiin ja suloiseen unohdukseen jääneet askareet. Toisaalta parhaiden Disney-hahmojen ja -musiikkikappaleiden tuumaileminen Instatarinoissa on myös mahdollisuus. Nyt on aikaa pestä talouden kaikki liinavaatteet ja toivottaa tervetulleeksi kevätaurinko, joka muistuttaa ikkunanpesun tarpeesta. Ja niille, jotka sen taidon osaavat: nyt on aikaa vain olla.

Voi olla hankalaa (ja se on täysin ymmärrettävää) täyttää kotiarki iloisilla, inspiroivilla sekä motivoivilla ajatuksilla ja teoilla. Mutta minä olen löytänyt kotoilusta monia hyviä puolia. Olen ottanut tavakseni venytellä joka ilta, tavoitteenani on päästä spagaatti yli kymmenen vuoden jälkeen. Minulla on aikaa tehdä kotiruokaa. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin, minun ei tarvitse laittaa herätystä soimaan kolmelta aamuyöstä. Minulla voi olla aikaan sidottuja rutiineja. Saan myös viettää harvinaislaatuisen paljon aikaa poikaystäväni kanssa.  

Olen ehkä hieman kurja ihminen todetessani tämän ääneen, mutta ei ole väärin kokea onnea. Maailma on myllerryksessä, kyllä. Suomikin on mylleryksessä. Ihmisiä sairastuu virukseen, ihmisiä ahdistaa. Koemme menetyksiä, koemme surua. Maailmalla tapahtuu nyt kaikkea hurjaa, lohdutonta ja käsittämätöntäkin. Se tapahtuu ihan tässä lähellä, mutta myös hyvin kaukanakin. Se pakottaa ajattelemaan, jokaista omalla tavallaan. Se pysäyttää, se koskettaa. Se kauhistuttaa ja aiheuttaa levottomuutta. 

Eivät nämä asiat poista sitä faktaa, että on silti  voi olla ihanaa herätä aamuisin. On mukavaa pestä hampaat sillä tutulla hammastahnalla ja kirota lempeästi, kun sähköhammasharjasta loppuu virta kesken kaiken. Voi leipoa sämpylöitä ja korvapuusteja niin paljon kun jaksaa. Ja lisätäkseni edellisen tasapainottamiseksi: ulkoilu on järkevästi järjestettynä sallittua. Kaupoistakin löytyy vielä ruokaa ja vessapaperia.

Toivon, että kaikki hyvät teot ja ajatukset auttavat, ja kantavat tämän kaiken yli tavalla tai toisella. En ole unohtanut, että maailmalla voidaan huonosti, ja että on ihmisiä, jotka kärsivät. Ihmisiä, joiden on todella vaikea olla onnellisia. Toivon herkeämättä, että tästä päästään yli ja ihmiset löytävät myös lohtua näinä aikoina. Minä otan tähän vielä pari pitkää henkäystä.

Mukavaa sunnuntaipäivää kaikille. Pidetään toisistamme huolta.
Tanja

Kuva ois kiva

Mielestäni valokuvan ei aina tarvitse olla täydellinen herättääkseen muistoja, tunteita tai ajatuksia. Valokuvaan paljon arjessa sekä juhlassa. Taltioin välillä maailman turhimmilta tuntuvat asiat – kuten lauantai-illan kebabit tai vesipisaran ikkunassa.

Välillä ne ovat enemmän kuin vain hetken huumaa. Valokuvat ovat minulle vuorovaikutusta toisen ja oman itsensä kanssa – niin valokuvaa ottaessa sekä sitä julkaistaessa. Se on monimuotoisimmillaan prosessi, joka saattaa ottaa pitkän ajan ja monta otosta onnistuakseen. Sellainen prosessi, että välillä turhautuu ja haluaa heittää kameran ikkunasta pihalle.

Jotkut ne osaavat ottaa kuvia, joiden vaikutus tuntuu syvällä mielen ja sydämen sopukoissa. Ne oikein silittelevät kaikkia aisteja. Joskus haaveilen salaa, että minäkin osaisin ja omistaisin kunnollisen kuvauskaluston. Joskus haaveilen myös valokuvauksellisesta, usvaisesta auringonnoususta luonnon keskellä teekupposen ja lempi-ihmisen kera.

Nyt näinkin syvällisen aloituksen jälkeen esittelen teille lempivalokuviani vuosien varrelta ilman minkäänlaista järjestystä. Arjessa ja arkisessa juhlassa. Menenkin suorahkosti asiaan.

1. Valokuvia tämän ihmisen kanssa löytyy yksi jos tuhatkin. Voisi varmasti olla se yhdeksänsataa vähemmänkin, jos häneltä kysytään. Syy siihen, miksi valitsin tämän kaikista kuvista, löytyy lyhyestä, mutta sitäkin merkityksellisemmästä tarinasta kuvan takaa. Kuva on ensimmäinen yhteiskuva kyseisen herran kanssa seurustelun aloituksen jälkeen. Kuvasta tulee aina hyvä mieli ja se löytyy kehystettynä kotoamme.

2. Voi, mikä ihana viikonloppu tuo olikaan! Kuva on otettu siskonpoikani ristiäisissä alkukesästä 2014. Olin juuri palannut kahden ja puolen kuukauden matkaltani Etelä-Amerikasta ja jetlag painoi päälle, mutta olin maailman onnellisin (kummi)täti.

3. Kiitollisuus, vapaus ja ennen kaikkea onnellisuus. Voin edelleen muistaa miltä tuulenvire tuntui iholla ja kuinka voimakkaasti ja uhmakkaasti Iguazun putoukset pauhasivat.

4. Tuona päivänä päivystin ja nautin aurinkoisesta heinäkuisesta kesäpäivästä. Meillä oli tuolloin juuri hankitussa ja valmistuneessa vuokra-asunnossamme valtava parveke, joka oli täydellinen paikka ottaa aurinkoa. Sitä parveketta on hieman ikävä.

5. Tämän kuvan otin 2014 Kalifornian matkallani San Franciscossa. Tämä valikoitui puhtaasti valokuvauksellisista syistä listalleni. Tällaisia kuvaustaitoja haluaisin opetella lisää.

6. Isäni sytytti paloni jääurheilua kohtaan. Olemme pyrkineet käymään Ilveksen jääkiekko-otteluissa vähintään kerran kaudessa. Se on traditio, josta haluan pitää kiinni. Ja sitähän ei tapahtunut, jollei siitä ottanut kuvaa.

7. Olen hypännyt tandemhypyn kahdesti Brasiliassa. Kun näen tämän kuvan, vatsanpohjassa tuntuu hassulta. Syleilen maailmaa.

8. Jouluaatto 2018. Perhe. Rakkaus. Tarvinneeko tätä edes selitellä.

Kahdeksan kuvaa. Tuhansia jäi arkistojen onkaloihin. Valitsemiani kuvia siivittää vahvasti onnellisuus ja tunneside kuvien hetkiin ja ihmisiin, eivätkä ne niinkään keskity valaistukseen, sommitteluun tai visuaalisuuteen. Tässä ovat minun kivat kuvat, ne kestosuosikit. Oletko miettinyt, mitkä olisivat sinun?

pus, Tanja

Fokus tulevaisuudessa

Marraskuussa minulla oli suuret aatteet siitä, kuinka pian tulee joulukuu ja kuinka on ihanaa innostua tulevasta joulusta sekä lumesta. Joulu oli kyllä taianomainen ja rauhallinen, lunta ei ollut. Julkista innostuneisuutta ei juurikaan ollut, mutta sisäistä kyllä senkin edestä.

Joulukuu riensi nopeasti ohitse. Seikkailin työn puolesta ympäri Skandinaviaa ja Kanariansaaria, jonka vuoksi pääsin keskittymään jouluun vasta aatonaattona. Löysin joulukuussa rakkauteni äänikirjoihin. Ensimmäistä kertaa koskaan sain joululahjat hoidettua jo viikkoa ennen aattoa. Joulunpyhät kuluivat vuorotellen oman ja miehen perheen luona lahjojen, naurun, ruuan, pelien ja kuulumisten kera. Vallan ihania hetkiä ja muistoja.

Nyt on tammikuu ja vuosi 2020. Odottelen edelleen lunta. Ja koska lunta ei ole tullut, olen alkanut haaveilla keväästä ja sen väreistä sekä sen jälkeen alkavasta kesästä. Mutta liian pitkälle ei sentään voi säntäillä. Vaikka fokus onkin jo tulevaisuudessa ja jopa uudessa vuosikymmenessä, joulukuu ei jäänyt taakse huomaamatta. Välillä urheillessa puuskututtaa sallittua enemmän, sillä joulunaika oli melkoisen ruokarikasta aikaa, kun taas liikkuminen jäi taka-alalle.  Juuri nyt olen kuitenkin kiitollinen. Itse asiassa erittäin kiitollinen. Mielestä löytyy monta saavillista onnenhippuja ja kropasta ämpärillisen verran liikaa (toki ilolla ja hyväksynnällä) nautittuja herkkuja.

Kävinpä myös hakemassa freesausta hiuksiin tänään. Ihanaa tätä vuotta.

Tanja

Jälleen uusi maanantai

Tämä maanantai on ollut suloisen rauhallinen. Nukuin paremmin kuin aikoihin ja heräsin aamulla kauniiseen violetinsävyiseen aamuun, josta en ihasteltunani tajunnut ottaa edes valokuvaa. Tein eilen joulutorttuja, joista yksi jäi odottamaan tätä päivää. Aamulla se odotti kutsuvasti keittiön pöydällä, mutta päätin antaa odotuksen jatkua.

Olen kuullut sanottavan, että maanantai on (viikon) uusi alku. Minusta tuntuu, että vuorotyössä tiistai on toisinaan kuin lauantai ja sunnuntaifiilistä voi viettää torstaisin. Tässä maanantaissa on kuitenkin jotain uuden alun taikaa. En tiedä, johtuisiko se aamusella ostetusta tuoreesta, lämpimästä kauraleivästä vai siitä, että tajusin jouluun olevan alle kuukausi aikaa. Se johtua myös siitä, että tajusin vasta kynsihuollossa, että maanantaipäivähän se tänään.

Olen viime aikoina viettänyt tavallista vähemmän aikaa töissä talviaikataulujen myötä. Oi, tätä ajan ylellisyyttä. On ihanaa, kun on aikaa keskittyä, aikaa levätä, aikaa olla tekemättä mitään. Kaiken tämän ajan olen yrittänyt hyötykäyttää arjen rauhoittamiseen ja keskittää energiani tässä hetkessä olemiseen. Olla rauhallinen, vaikka toinen – ei kuvissa esiintyvä – kissani pissaisi viikonloppuna sohvalle. Olla rauhallinen ja hyväksyä, vaikka oma tahto ei ole sama kuin toisen tahto. Olla rauhallinen ja tyytyväinen, koska illalla muistat joulutortun odottavan sinua edelleen keittiön pöydällä. Ja syöt sen kaikessa rauhassa Karibian auringon kera.

Tavallinen, yllättävä, ihana, vaahtokarkin makea arki (ja sen hehkutus). Maanantaikin on oikein hyvä päivä. Eikö niin? Ainakin kissani Tiuhti sitä mieltä.

-Tanja