Kuva ois kiva

Mielestäni valokuvan ei aina tarvitse olla täydellinen herättääkseen muistoja, tunteita tai ajatuksia. Valokuvaan paljon arjessa sekä juhlassa. Taltioin välillä maailman turhimmilta tuntuvat asiat – kuten lauantai-illan kebabit tai vesipisaran ikkunassa.

Välillä ne ovat enemmän kuin vain hetken huumaa. Valokuvat ovat minulle vuorovaikutusta toisen ja oman itsensä kanssa – niin valokuvaa ottaessa sekä sitä julkaistaessa. Se on monimuotoisimmillaan prosessi, joka saattaa ottaa pitkän ajan ja monta otosta onnistuakseen. Sellainen prosessi, että välillä turhautuu ja haluaa heittää kameran ikkunasta pihalle.

Jotkut ne osaavat ottaa kuvia, joiden vaikutus tuntuu syvällä mielen ja sydämen sopukoissa. Ne oikein silittelevät kaikkia aisteja. Joskus haaveilen salaa, että minäkin osaisin ja omistaisin kunnollisen kuvauskaluston. Joskus haaveilen myös valokuvauksellisesta, usvaisesta auringonnoususta luonnon keskellä teekupposen ja lempi-ihmisen kera.

Nyt näinkin syvällisen aloituksen jälkeen esittelen teille lempivalokuviani vuosien varrelta ilman minkäänlaista järjestystä. Arjessa ja arkisessa juhlassa. Menenkin suorahkosti asiaan.

1. Valokuvia tämän ihmisen kanssa löytyy yksi jos tuhatkin. Voisi varmasti olla se yhdeksänsataa vähemmänkin, jos häneltä kysytään. Syy siihen, miksi valitsin tämän kaikista kuvista, löytyy lyhyestä, mutta sitäkin merkityksellisemmästä tarinasta kuvan takaa. Kuva on ensimmäinen yhteiskuva kyseisen herran kanssa seurustelun aloituksen jälkeen. Kuvasta tulee aina hyvä mieli ja se löytyy kehystettynä kotoamme.

2. Voi, mikä ihana viikonloppu tuo olikaan! Kuva on otettu siskonpoikani ristiäisissä alkukesästä 2014. Olin juuri palannut kahden ja puolen kuukauden matkaltani Etelä-Amerikasta ja jetlag painoi päälle, mutta olin maailman onnellisin (kummi)täti.

3. Kiitollisuus, vapaus ja ennen kaikkea onnellisuus. Voin edelleen muistaa miltä tuulenvire tuntui iholla ja kuinka voimakkaasti ja uhmakkaasti Iguazun putoukset pauhasivat.

4. Tuona päivänä päivystin ja nautin aurinkoisesta heinäkuisesta kesäpäivästä. Meillä oli tuolloin juuri hankitussa ja valmistuneessa vuokra-asunnossamme valtava parveke, joka oli täydellinen paikka ottaa aurinkoa. Sitä parveketta on hieman ikävä.

5. Tämän kuvan otin 2014 Kalifornian matkallani San Franciscossa. Tämä valikoitui puhtaasti valokuvauksellisista syistä listalleni. Tällaisia kuvaustaitoja haluaisin opetella lisää.

6. Isäni sytytti paloni jääurheilua kohtaan. Olemme pyrkineet käymään Ilveksen jääkiekko-otteluissa vähintään kerran kaudessa. Se on traditio, josta haluan pitää kiinni. Ja sitähän ei tapahtunut, jollei siitä ottanut kuvaa.

7. Olen hypännyt tandemhypyn kahdesti Brasiliassa. Kun näen tämän kuvan, vatsanpohjassa tuntuu hassulta. Syleilen maailmaa.

8. Jouluaatto 2018. Perhe. Rakkaus. Tarvinneeko tätä edes selitellä.

Kahdeksan kuvaa. Tuhansia jäi arkistojen onkaloihin. Valitsemiani kuvia siivittää vahvasti onnellisuus ja tunneside kuvien hetkiin ja ihmisiin, eivätkä ne niinkään keskity valaistukseen, sommitteluun tai visuaalisuuteen. Tässä ovat minun kivat kuvat, ne kestosuosikit. Oletko miettinyt, mitkä olisivat sinun?

pus, Tanja

Fokus tulevaisuudessa

Marraskuussa minulla oli suuret aatteet siitä, kuinka pian tulee joulukuu ja kuinka on ihanaa innostua tulevasta joulusta sekä lumesta. Joulu oli kyllä taianomainen ja rauhallinen, lunta ei ollut. Julkista innostuneisuutta ei juurikaan ollut, mutta sisäistä kyllä senkin edestä.

Joulukuu riensi nopeasti ohitse. Seikkailin työn puolesta ympäri Skandinaviaa ja Kanariansaaria, jonka vuoksi pääsin keskittymään jouluun vasta aatonaattona. Löysin joulukuussa rakkauteni äänikirjoihin. Ensimmäistä kertaa koskaan sain joululahjat hoidettua jo viikkoa ennen aattoa. Joulunpyhät kuluivat vuorotellen oman ja miehen perheen luona lahjojen, naurun, ruuan, pelien ja kuulumisten kera. Vallan ihania hetkiä ja muistoja.

Nyt on tammikuu ja vuosi 2020. Odottelen edelleen lunta. Ja koska lunta ei ole tullut, olen alkanut haaveilla keväästä ja sen väreistä sekä sen jälkeen alkavasta kesästä. Mutta liian pitkälle ei sentään voi säntäillä. Vaikka fokus onkin jo tulevaisuudessa ja jopa uudessa vuosikymmenessä, joulukuu ei jäänyt taakse huomaamatta. Välillä urheillessa puuskututtaa sallittua enemmän, sillä joulunaika oli melkoisen ruokarikasta aikaa, kun taas liikkuminen jäi taka-alalle.  Juuri nyt olen kuitenkin kiitollinen. Itse asiassa erittäin kiitollinen. Mielestä löytyy monta saavillista onnenhippuja ja kropasta ämpärillisen verran liikaa (toki ilolla ja hyväksynnällä) nautittuja herkkuja.

Kävinpä myös hakemassa freesausta hiuksiin tänään. Ihanaa tätä vuotta.

Tanja

Jälleen uusi maanantai

Tämä maanantai on ollut suloisen rauhallinen. Nukuin paremmin kuin aikoihin ja heräsin aamulla kauniiseen violetinsävyiseen aamuun, josta en ihasteltunani tajunnut ottaa edes valokuvaa. Tein eilen joulutorttuja, joista yksi jäi odottamaan tätä päivää. Aamulla se odotti kutsuvasti keittiön pöydällä, mutta päätin antaa odotuksen jatkua.

Olen kuullut sanottavan, että maanantai on (viikon) uusi alku. Minusta tuntuu, että vuorotyössä tiistai on toisinaan kuin lauantai ja sunnuntaifiilistä voi viettää torstaisin. Tässä maanantaissa on kuitenkin jotain uuden alun taikaa. En tiedä, johtuisiko se aamusella ostetusta tuoreesta, lämpimästä kauraleivästä vai siitä, että tajusin jouluun olevan alle kuukausi aikaa. Se johtua myös siitä, että tajusin vasta kynsihuollossa, että maanantaipäivähän se tänään.

Olen viime aikoina viettänyt tavallista vähemmän aikaa töissä talviaikataulujen myötä. Oi, tätä ajan ylellisyyttä. On ihanaa, kun on aikaa keskittyä, aikaa levätä, aikaa olla tekemättä mitään. Kaiken tämän ajan olen yrittänyt hyötykäyttää arjen rauhoittamiseen ja keskittää energiani tässä hetkessä olemiseen. Olla rauhallinen, vaikka toinen – ei kuvissa esiintyvä – kissani pissaisi viikonloppuna sohvalle. Olla rauhallinen ja hyväksyä, vaikka oma tahto ei ole sama kuin toisen tahto. Olla rauhallinen ja tyytyväinen, koska illalla muistat joulutortun odottavan sinua edelleen keittiön pöydällä. Ja syöt sen kaikessa rauhassa Karibian auringon kera.

Tavallinen, yllättävä, ihana, vaahtokarkin makea arki (ja sen hehkutus). Maanantaikin on oikein hyvä päivä. Eikö niin? Ainakin kissani Tiuhti sitä mieltä.

-Tanja

Kuplaelämää

Kuva: @eliaszin

Olen pitkään jo hymistellyt ja fiilistellyt sellaisessa iloisessa kuplassa. Sellaisessa kuplassa, jossa kaikki tuntuu häkellyttävän hyvältä, lempeältä ja aidolta. Edes pimeys ja kylmyys eivät ole vaikuttaneet tähän auringontäyteiseen ilokuplaan. Eilen äitini ja siskoni tekivät päiväreissun luokseni Vantaalle. Kuplani positiivisuustaso vain paisui ja voi, kun voikaan tyttö olla onnellinen. Ajattelin, että niin hyvän lauantain päätteeksi fiilistelisin hieman lempiasioitani ja purkaisin hyvää oloa. Tässä lempiasioistani kymmenen.

1) Suklaa
Tämä ei suinkaan ole listaykköseni, vaikka se siihen kuin vahingossa päätyi – ja vaikka onhan suklaa lempimakeiseni. Samalla tavalla salakavalasti se usein päätyy ostoskoriinikin. Lempisuklaitani ovat Fazerin vadelmajugurtti-maitosuklaa sekä Fazerina.

2) Ihmisten yllättäminen
En tarvitse isoja kekkereitä tai juhlapäivää yllättääkseni toisen jonkinlaisella lahjalla. Jos törmään ostosreissulla asiaan, josta heijastuu vahvasti joku henkilö, ostan sen varmasti. Rakastan myös järjestää juhlia – yllätyselementillä tai ilman.

3) Musiikki
Väheksymättä mitään muuta musiikkityyliä, mainitsen akustisen musiikin ja kaikki tunnelmoivat, iloissa ja surullisissa tunteissa vellovat kappaleet. Etenkin akustiset, riisutut versiot kappaleista vain toimivat minulle. Miesystäväni on antanut näille kappaleille oman nimityksensä: Tassubiisit – lempinimeni mukaan.

4) Koti
Parasta kodissa on turvallisuuden ja huolettomuuden tunne. Voin huoletta vaihtaa farkut verkkareihin, pyyhkiä meikit kasvoilta ja viipottaa tukka huolettoman sekaisena. Kotona voi olla tekemättä mitään. Kun riisuu kengät pois oman kodin eteisessä, tuntuu aina hyvältä. Oli edellisestä kerrasta aikaa sitten tunti tai kaksi päivää. Minun kodissa on myös se mukava asia, että siellä asuu lisäkseni elämäni rakkain tyyppi.

5) Rakkaus
Rakkaimmasta tyypistä asiaan itseensä. Minulle se tarkoittaa monia asioita syvän kiintymyksen ja luottamuksen lisäksi. Kuten kunnioitusta, hyväksymistä, kuuntelemista, iloa ja surua, avoimuutta, välittämistä, huolenpitoa, anteeksiantoa, hassuttelua sekä sanoja ja tekoja. Se on paljon ja vielä enemmän, eri tasoilla ja monia eri ihmisiä kohtaan.

6) Ringette
Tuon sinisen rinkulan pyörittely ja torjuminen on ollut rakas harrastukseni jo reilun kahdentoista vuoden ajan. Lajin nopeatempoisuus ja monipuolisuus sekä yhteispelin tärkeys viehättää. Ringetteä pelatessani pystyn keskittymään ainoastaan meneillä olevaan harjoitukseen tai pelitilanteeseen ja kaikki muu siirtyy taka-alalle.

7) Oma aika
Kun vietän itsekseni kotona aikaa vailla suunnitelmia, päiväni saattaa pitää sisällään melkein mitä vain, kirjaimellisesti mitä vain, ylhäisessä yksinäisyydessäni. Heilun ja tanssin (päämäärätön heiluminen kuvastanee näitä tilanteita paremmin) musiikin tahdissa, äänitän ja kuuntelen niitä Tassubiisejä, maalaan taulun, maskeeraan itseni, leivon, ompelen, virkkaan, saan ja toteutan sisustusideoita, (yli)mietin asioita, otan nokosia, otan kuvia, kirjoitan tekstejä, katselen sarjoja ja juon teetä. Haluaisin lisätä listaan kirjojen lukemisen, mutta niin harvoin sitä tulee tehtyä, etten kehtaa. Täytyisi tsempata sen suhteen.

8) Perhe
Minulla on aina ollut lämpimät ja läheiset välit perheeseeni, vaikka olen asunut toisella paikkakunnalla viimeiset seitsemän vuotta. Perheen seurassa voi olla oma itsensä ja heidän puoleensa voi kääntyä aina. Olen onnellinen myös läheisistä väleistä miesystäväni perheen kanssa.

9) Ystävät
Tämä aihe on ollut tärkeänä aiheena blogini alkutaipaleella, mutta syystä: ystävien merkitystä ei voi korostaa tarpeeksi ja heidän merkityksensä korostuu iän myötä. Ystävien antama tuki ja luottamus on korvaamaton voimavara.

10) Läsnäolo
Olla toisen kanssa kaksistaan tai isommassa joukossa. Antaa toisen äänen kuulua ja läsnäolon merkitä. Myönnän, että minulta aidon läsnäolon taito joskus unohtuu, kun syvennyn puhelimellani asioihin – ja aina pieni pistos tuntuu sydämessä jonkun huomauttaessa asiasta. Muutaman kerran jopa oma puhelimeni on ilmoittanut kylmästi: ”Laske puhelin hetkeksi alas ja nauti maailmasta.” Haluan päästä irti siitä sumusta, jonka tuo kapistus aiheuttaa. Tiedän olevani aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja sitten on tämä blogikin, mutta ehkä olisi aika ottaa hieman etäisyyttä tuosta kapistuksesta.

Jatkuva onnellinen elämä lienee epärealistista. Koen, että onnellisuutta ei pidä pakottaa, sillä se vie voimat pidemmällä tähtäimellä. Tällä hetkellä kuitenkin voin aidosti hyvin ja aion vaalia sitä.

Pus,
Tanja

Hei rakkaat ihmiset

Kuultuani BEHMin uusimman kappaleen Hei rakas, se muistutti minua eräästä kirjoituksestani parin vuoden takaa. Se on oodi niille ihmisille, joita ilman laulut olisivat sointuja vain. Niille ihmisille, jotka pitävät sopivissa määrin sun jalat maassa tai ottavat syliin, kun menee hieman heikommin. Niille ihmisille, joiden seurassa kukoistat.

“Tiedän, ettei mun teksti tai ajatuksenjuoksu aina ole soljuvaa ja kaunista ja terävää, enkä osaa aina reagoida hauskasti tai spontaanisti heittoihin. Haluan varmaan ikuisesti olla supliikimpi. Ekstrovertti mussa haluaa ja pystyy tutustumaan ihmiseen kuin ihmiseen. Pystyn syystä tai toisesta puhumaan uusille ihmisille. Ja vielä enemmän jos kemiat kohtaavat. Mutta entäs sitten kun mut jo tuntee ja mitä jos musta tuleekin tylsä? En mä halua olla tylsä. Haluan olla semmoinen hörsyilevä, hölmö, ihana, hauska ja fiksu tyyppi. Sellainen, jonka kanssa aika kulkee kuin siivillä. Sellainen, jonka kanssa huudetaan ääni käheäksi festareilla. Sellainen, jonka kanssa voi lähteä minne vaan hetken mielijohteesta. Sellainen, joka vaan on syystä tai toisesta toisen lempi-ihmisiä. Jotenkin on tärkeää tuntea itsensä tärkeäksi tai muistetuksi. Mikä sinällään on vähän hassua, mutta kenties inhimillistäkin.

Mutta ehkäpä ne ihmiset jotka ovat vierellä siitäkin huolimatta, että on välillä tylsä tai toisaalta maailman äänekkäin, ne on niitä ihmisiä. Ihmisiä, jotka osaa sanoa kun ärsytän. Ihmisiä, jotka osaa sanoa, kun menee hieman pieleen. Mutta myös ihmisiä, jotka jaksavat iloita ja juhlistaa elämän pieniä ja isoja asioita. Ihmisiä, jotka ovat sinua varten – aina.”

Olen tullut siihen tulokseen, että tuntiessaan ja hyväksyessään itsensä ominaisuuksineen, löytää itsensä helpommin niiden ihmisten joukosta, jotka eivät ole vain ohikulkumatkalla. Olen joskus kameleontin lailla sopeutunut, sulautunut ympäristööni – kuvitellut, että tarvitsen muiden ihmisten hyväksynnän ennen omaani. Ajatellen, ettei minussa ole tarpeeksi jotain tiettyä ominaisuutta, mitä tilanteissa tarvitaan.

Tässä vuosien saatossa minä olen kuitenkin löytänyt ihmisiä ympärilleni (tai osa vain on vahvistanut paikkaansa), jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen! Jes! Saan olla nolo, kiukkuinen, ihana, rehellinen, kuunteleva, yli-innokas, väsynyt, rakastava, kuittaileva ja silti (silti!!) he pysyttelevät mukana. Ja vaikka tästä tekstistä muodostuikin fiilistely oman itsensä hyväksynnälle, niin olkoon tämä kiitos kaikille loistaville tyypeille, joita minun elämääni on siunautunut eri polkuja pitkin.

Kun kirjoittaa ilosanomaa rakkaista ihmisistä elämässä, täytyy antaa itselleenkin edes vähän krediittiä. Yksi asia ainakin on varma: nykyään uskallan sanoa ääneen olevani hörsyilevä, hölmö, ihana, hauska (ainakin toisinaan) ja fiksu tyyppi. Jotkin näistä jopa potenssiin kolme. Se on ihanan vapauttava tunne ja tekee ihmeitä itsetunnolle, kun on oppinut tykkäämään itsestään ja ominaisuuksistaan. Olen välillä nolo ja outo, mutta Ylekioskin Emman sanoin: mitä välii, päppädää. Olkaa ihmiset omia itsejänne ja tehkää se itsenne vuoksi.

Pus,
Tanja