Kuplaelämää

Kuva: @eliaszin

Olen pitkään jo hymistellyt ja fiilistellyt sellaisessa iloisessa kuplassa. Sellaisessa kuplassa, jossa kaikki tuntuu häkellyttävän hyvältä, lempeältä ja aidolta. Edes pimeys ja kylmyys eivät ole vaikuttaneet tähän auringontäyteiseen ilokuplaan. Eilen äitini ja siskoni tekivät päiväreissun luokseni Vantaalle. Kuplani positiivisuustaso vain paisui ja voi, kun voikaan tyttö olla onnellinen. Ajattelin, että niin hyvän lauantain päätteeksi fiilistelisin hieman lempiasioitani ja purkaisin hyvää oloa. Tässä lempiasioistani kymmenen.

1) Suklaa
Tämä ei suinkaan ole listaykköseni, vaikka se siihen kuin vahingossa päätyi – ja vaikka onhan suklaa lempimakeiseni. Samalla tavalla salakavalasti se usein päätyy ostoskoriinikin. Lempisuklaitani ovat Fazerin vadelmajugurtti-maitosuklaa sekä Fazerina.

2) Ihmisten yllättäminen
En tarvitse isoja kekkereitä tai juhlapäivää yllättääkseni toisen jonkinlaisella lahjalla. Jos törmään ostosreissulla asiaan, josta heijastuu vahvasti joku henkilö, ostan sen varmasti. Rakastan myös järjestää juhlia – yllätyselementillä tai ilman.

3) Musiikki
Väheksymättä mitään muuta musiikkityyliä, mainitsen akustisen musiikin ja kaikki tunnelmoivat, iloissa ja surullisissa tunteissa vellovat kappaleet. Etenkin akustiset, riisutut versiot kappaleista vain toimivat minulle. Miesystäväni on antanut näille kappaleille oman nimityksensä: Tassubiisit – lempinimeni mukaan.

4) Koti
Parasta kodissa on turvallisuuden ja huolettomuuden tunne. Voin huoletta vaihtaa farkut verkkareihin, pyyhkiä meikit kasvoilta ja viipottaa tukka huolettoman sekaisena. Kotona voi olla tekemättä mitään. Kun riisuu kengät pois oman kodin eteisessä, tuntuu aina hyvältä. Oli edellisestä kerrasta aikaa sitten tunti tai kaksi päivää. Minun kodissa on myös se mukava asia, että siellä asuu lisäkseni elämäni rakkain tyyppi.

5) Rakkaus
Rakkaimmasta tyypistä asiaan itseensä. Minulle se tarkoittaa monia asioita syvän kiintymyksen ja luottamuksen lisäksi. Kuten kunnioitusta, hyväksymistä, kuuntelemista, iloa ja surua, avoimuutta, välittämistä, huolenpitoa, anteeksiantoa, hassuttelua sekä sanoja ja tekoja. Se on paljon ja vielä enemmän, eri tasoilla ja monia eri ihmisiä kohtaan.

6) Ringette
Tuon sinisen rinkulan pyörittely ja torjuminen on ollut rakas harrastukseni jo reilun kahdentoista vuoden ajan. Lajin nopeatempoisuus ja monipuolisuus sekä yhteispelin tärkeys viehättää. Ringetteä pelatessani pystyn keskittymään ainoastaan meneillä olevaan harjoitukseen tai pelitilanteeseen ja kaikki muu siirtyy taka-alalle.

7) Oma aika
Kun vietän itsekseni kotona aikaa vailla suunnitelmia, päiväni saattaa pitää sisällään melkein mitä vain, kirjaimellisesti mitä vain, ylhäisessä yksinäisyydessäni. Heilun ja tanssin (päämäärätön heiluminen kuvastanee näitä tilanteita paremmin) musiikin tahdissa, äänitän ja kuuntelen niitä Tassubiisejä, maalaan taulun, maskeeraan itseni, leivon, ompelen, virkkaan, saan ja toteutan sisustusideoita, (yli)mietin asioita, otan nokosia, otan kuvia, kirjoitan tekstejä, katselen sarjoja ja juon teetä. Haluaisin lisätä listaan kirjojen lukemisen, mutta niin harvoin sitä tulee tehtyä, etten kehtaa. Täytyisi tsempata sen suhteen.

8) Perhe
Minulla on aina ollut lämpimät ja läheiset välit perheeseeni, vaikka olen asunut toisella paikkakunnalla viimeiset seitsemän vuotta. Perheen seurassa voi olla oma itsensä ja heidän puoleensa voi kääntyä aina. Olen onnellinen myös läheisistä väleistä miesystäväni perheen kanssa.

9) Ystävät
Tämä aihe on ollut tärkeänä aiheena blogini alkutaipaleella, mutta syystä: ystävien merkitystä ei voi korostaa tarpeeksi ja heidän merkityksensä korostuu iän myötä. Ystävien antama tuki ja luottamus on korvaamaton voimavara.

10) Läsnäolo
Olla toisen kanssa kaksistaan tai isommassa joukossa. Antaa toisen äänen kuulua ja läsnäolon merkitä. Myönnän, että minulta aidon läsnäolon taito joskus unohtuu, kun syvennyn puhelimellani asioihin – ja aina pieni pistos tuntuu sydämessä jonkun huomauttaessa asiasta. Muutaman kerran jopa oma puhelimeni on ilmoittanut kylmästi: ”Laske puhelin hetkeksi alas ja nauti maailmasta.” Haluan päästä irti siitä sumusta, jonka tuo kapistus aiheuttaa. Tiedän olevani aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja sitten on tämä blogikin, mutta ehkä olisi aika ottaa hieman etäisyyttä tuosta kapistuksesta.

Jatkuva onnellinen elämä lienee epärealistista. Koen, että onnellisuutta ei pidä pakottaa, sillä se vie voimat pidemmällä tähtäimellä. Tällä hetkellä kuitenkin voin aidosti hyvin ja aion vaalia sitä.

Pus,
Tanja

Hei rakkaat ihmiset

Kuultuani BEHMin uusimman kappaleen Hei rakas, se muistutti minua eräästä kirjoituksestani parin vuoden takaa. Se on oodi niille ihmisille, joita ilman laulut olisivat sointuja vain. Niille ihmisille, jotka pitävät sopivissa määrin sun jalat maassa tai ottavat syliin, kun menee hieman heikommin. Niille ihmisille, joiden seurassa kukoistat.

“Tiedän, ettei mun teksti tai ajatuksenjuoksu aina ole soljuvaa ja kaunista ja terävää, enkä osaa aina reagoida hauskasti tai spontaanisti heittoihin. Haluan varmaan ikuisesti olla supliikimpi. Ekstrovertti mussa haluaa ja pystyy tutustumaan ihmiseen kuin ihmiseen. Pystyn syystä tai toisesta puhumaan uusille ihmisille. Ja vielä enemmän jos kemiat kohtaavat. Mutta entäs sitten kun mut jo tuntee ja mitä jos musta tuleekin tylsä? En mä halua olla tylsä. Haluan olla semmoinen hörsyilevä, hölmö, ihana, hauska ja fiksu tyyppi. Sellainen, jonka kanssa aika kulkee kuin siivillä. Sellainen, jonka kanssa huudetaan ääni käheäksi festareilla. Sellainen, jonka kanssa voi lähteä minne vaan hetken mielijohteesta. Sellainen, joka vaan on syystä tai toisesta toisen lempi-ihmisiä. Jotenkin on tärkeää tuntea itsensä tärkeäksi tai muistetuksi. Mikä sinällään on vähän hassua, mutta kenties inhimillistäkin.

Mutta ehkäpä ne ihmiset jotka ovat vierellä siitäkin huolimatta, että on välillä tylsä tai toisaalta maailman äänekkäin, ne on niitä ihmisiä. Ihmisiä, jotka osaa sanoa kun ärsytän. Ihmisiä, jotka osaa sanoa, kun menee hieman pieleen. Mutta myös ihmisiä, jotka jaksavat iloita ja juhlistaa elämän pieniä ja isoja asioita. Ihmisiä, jotka ovat sinua varten – aina.”

Olen tullut siihen tulokseen, että tuntiessaan ja hyväksyessään itsensä ominaisuuksineen, löytää itsensä helpommin niiden ihmisten joukosta, jotka eivät ole vain ohikulkumatkalla. Olen joskus kameleontin lailla sopeutunut, sulautunut ympäristööni – kuvitellut, että tarvitsen muiden ihmisten hyväksynnän ennen omaani. Ajatellen, ettei minussa ole tarpeeksi jotain tiettyä ominaisuutta, mitä tilanteissa tarvitaan.

Tässä vuosien saatossa minä olen kuitenkin löytänyt ihmisiä ympärilleni (tai osa vain on vahvistanut paikkaansa), jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen! Jes! Saan olla nolo, kiukkuinen, ihana, rehellinen, kuunteleva, yli-innokas, väsynyt, rakastava, kuittaileva ja silti (silti!!) he pysyttelevät mukana. Ja vaikka tästä tekstistä muodostuikin fiilistely oman itsensä hyväksynnälle, niin olkoon tämä kiitos kaikille loistaville tyypeille, joita minun elämääni on siunautunut eri polkuja pitkin.

Kun kirjoittaa ilosanomaa rakkaista ihmisistä elämässä, täytyy antaa itselleenkin edes vähän krediittiä. Yksi asia ainakin on varma: nykyään uskallan sanoa ääneen olevani hörsyilevä, hölmö, ihana, hauska (ainakin toisinaan) ja fiksu tyyppi. Jotkin näistä jopa potenssiin kolme. Se on ihanan vapauttava tunne ja tekee ihmeitä itsetunnolle, kun on oppinut tykkäämään itsestään ja ominaisuuksistaan. Olen välillä nolo ja outo, mutta Ylekioskin Emman sanoin: mitä välii, päppädää. Olkaa ihmiset omia itsejänne ja tehkää se itsenne vuoksi.

Pus,
Tanja

Vain elämää, ei sen enempää

Tänään on ollut hieman vedoton olo. Ei oikein väsytä, mutta sellainen vilpitön pirteyskin on haave vain. Ehkä kello viiden herätystä voisi syyttää, mutta toisaalta olisin voinut mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta auringosta ja onnistuneesta työpäivästä tulee hyvä mieli. Muistellessani kulunutta viikkoa tulee myös hyvä mieli.

Tämän päivän hyvä mieli.

Tämä viikko on ollut mainio. Matkustin perheeni luo Ylöjärvelle. Se vasta oli elämää. Tässä viikkoni kuvina.

Iskä paistoi munkkeja. NAM!
Vaikka olenkin päivä päivältä intohimoisempi jääkiekkofani, tulee peleissä käytyä harmittavan usein. Tuona keskiviikkona Ilves voitti KalPan lukemin 7-4 ja vitsi, oli hienoa!
Siskonpojat ovat kultaa, tässä toinen heistä.
Sainpa Nokialta tuomisiksi pussillisen ihania omenoita!

Vain Elämää -kausi alkoi viitisen viikkoa sitten ja voi pojat, ohjelmassa esitetyt kappaleet ovat tällä hetkellä suosikkejani. Spotifykin huomasi asian. Etusivulle oli ilmestynyt minulle tarkoitettu soittolista “Tehokuuntelussa” – Tämän hetken hitit, joista et saa kylliksesi. Kuinka osuvaa! Ehkäpä laitan kuunteluun vielä viidennentoista kerran Erinin version Mä hiihdän -kappaleesta ja hiippailen hakemaan itselleni siipiä tähän lauantai-iltaan (täytyi oikeasti miettiä, että mikä päivä onkaan). Päivän viimeisiä auringonsäteistäkin varmaan riittää vielä hetkeksi.

Ihanaa viikonlopun jatkoa.

Pus, Tanja

Oon hyvä näin

Tällä viikolla Ilta-Sanomat on käsitellyt ulkonäköpaineita Oon hyvä näin -juttusarjassa. Suuressa osassa on nimenomaan viihtyvyys omassa kehossa ja itsensä hyväksyminen koosta huolimatta. Minusta tuntui tärkeältä kirjoittaa asiasta myös omien kokemuksieni kautta – ja juttuahan minulla riitti.

Tulen rakastavasta, kannustavasta ja hyväksyvästä perheestä. Sain harrastaa juuri sitä lajia mitä halusin, minulla oli ystäviä, menestyin koulussa, en juuri koskaan sairastanut ja koen olleeni onnellinen. Muistan silti ajatelleeni aika ajoin, että en kelpaa juuri sellaisena kuin olen, että minun pitäisi olla nätimpi ja puheliaampi, viisaampi ja rohkeampi. Ennen kaikkea nätimpi.

Harmitti, kuinka vähän vinoon kasvanut ylähampaani näytti tyhmältä tietyssä kulmassa valokuvissa, niinpä hymyilin näyttämättä hampaitani. Kun vieressä istui hoikka urheilijatyttö ja itse koki olevansa se pullukka (vaikka jälkeenpäin haluaisin sanoa nuorelle minälleni, että ihan normaaleissa mitoissa sitä oltiin). Luokallani oli minun mielestäni kauniimpia tyttöjä. Nuorempana (kyllä, 27-vuotiaana ajattelen, että voin pikkuhiljaa alkaa puhua nuoruusvuosistani) “kärsin” myös ihovaivasta nimeltä keratosis pilaris, jota esiintyi olkavarsien sivuissa ja jonkin verran reisissä. Vaiva oli ainoastaan kosmeettinen, mutta karheahko iho ja punaisen pienet näppylät kalvasivat salaa. Muistan hävenneeni ja yritin peitellä niitä parhaani mukaan.

Muutamana talvena koulumme järjesti lasketteluretken ja retken kauhein hetki tapahtui aina jo ennen retkeä: piti käydä kertomassa opettajalle suksien vuokraamista varten, kuinka pitkä oli ja kuinka paljon painoi. Vaikka se ei leimannut minua koululaisena tai ihmisenä mitenkään, ajattelin, että se teki niin. En edes tajua, mistä olin saanut sellaisen päähäni sen ikäisenä.

En jaksa meikata joka päivä, enkä kauppareissulle lähtiessäni mieti asukokonaisuuttani. Tykkään meikkaamisesta, mutta en tee sitä enää muiden kuin itseni takia. Tiedän, etten myöskään ole muotiguru ja rikon viikkotasolla varmaan kymmeniä niin sanottuja muotisääntöjä. Tällaisina päivinä olen muutamaan otteeseen saanut täysin tuntemattomilta ihmisiltä kommentteja siitä, kuinka “on vissii muutama ylimääräinen kilo” tai kuinka ” täytyis pitää pussi päässä, että joku vois seurustella sun kanssa.” Tuollaiset kommentit tuntuivat totta kai pahalta ja otin ne suhteellisen henkilökohtaisesti, vaikkeivat kyseiset henkilöt tunteneet minua laisinkaan. Nykyään osaan suodattaa kyseenalaiset kommentit ajatellen, kyse on vain toisen asenteesta tai epävarmuudesta. Oli kyse mistä vain, ei ole todellakaan okei sanoa toiselle moisia kamaluuksia. Ne voivat osua todella syvälle ja vaikuttaa itsetuntoon riipaisevan paljon.

Positiiviset ja kannustavat kommentit taas voivat saada aikaan ihmeitä. Yksi itselleni positiivisella tavalla mieleenpainuvimmista kommenteista on nimenomaan läheiseltä ihmiseltä. Kun muutama vuosi taaksepäin seurustelun alkutaipaleella poikaystäväni sanoi bussipysäkillä minun olevan jotain aivan erityistä, kun en käytä monta tuntia aikaa siihen, että voin lähteä ulos kotoa. Tuolloinkin mieleni käänsi kehun päälaelleen, koska ajattelin näyttäväni rekka-autolta, mutta vaikutus on pysyvä ja se vaikutus on hyvä.

Kuvasarjan kuvannut: Elias

Paineita tulee joka puolelta. Pitäisi mahtua tiettyjen painoindeksilukemien sisälle ja näyttää tietynlaiselta. Huonommuuden tunteita kaivetaan esiin vaikka väkisin. Aina voi olla kauniimpi, komeampi ja parempi. Kaiken tämän keskellä tulisi muistaa, että kuka tahansa voi kamppailla kehopositiivisuutensa ja itsetuntonsa kanssa, näytti vaaka kuinka vähän tai paljon tahansa. 

Olen opetellut olemaan itselleni armollisempi. Yritän oppia hyväksymään, etten osaa kaikkea, tiedä kaikkea tai muista kaikkea. En mahdu yhteiskunnan asettamaan kauneusmalliin – eikä tarvitsekaan. On päiviä, kun haluan käpertyä “vikoineni” sohvannurkkaan ja piiloutua maailmalta, mutta tiedän, että sieltä pitää jossain vaiheessa nousta. Ennen kaikkea haluan pystyä sanomaan omalle peilikuvalleni päivittäin, että olen hyvä juuri näin. Hyvän olon ei pidä olla kiinni piukoista pakaroista, suorista hohtavan valkoisista hampaista, täydellisistä pitkistä sääristä tai normaaliin painoindeksiin mahtumisesta. Enkä sano, ettei niitä saisi ihannoida tai yrittää saavuttaa. Niillä vain ei saisi olla valtaa määrittää sinua ihmisenä. Vartalo muuttuu elämäntilanteiden ja iän mukana, mutta sinun ei tarvitse.

Kropallani on tarpeeksi paineita ilman ulkonäkökeskeisyyttä, joka muodostuu sosiaalisen median, kauneuslehtien ja tunnettujen henkilöiden luomien ihanteiden valossa. Myös työhöni liitetään näitä ihanteita. Matkustamohenkilökunnan työhön yhdistetään mielikuvia, joista osa liittyy edustavaan, kiiltokuvamaiseen ulkonäköön päästä varpaisiin. Se ei ole minulla päässyt ihon alle, vaan omalla tavallaan tämä työ on auttanut minua löytämään ja hyväksymään naisellisuuteni. Nämäkin toki ovat vain henkilökohtaisia huomioita ja kokemuksia.

Uskon, että löytäessään rakkauden ja hyväksynnän itseään kohti sisältäpäin, on helpompi alkaa muokata esimerkiksi myös omaa kehopositiivisuuttaan. Se voi tarvita aikaa ja kärsivällisyyttä, paljonkin. Toisen täydellisen ei kuitenkaan tarvitse olla minulle täydellinen. Haluan olla itselleni rehellinen, positiivinen sekä nauttia siitä mihin kehoni pystyy ja mitä kaikkea se kestää. Jos oikeasti suhtautuisin vaakalukemaani kepeämmällä asenteella, en ehkä olisi niin kriittinen itseäni kohtaan pizzaa tai muita herkkuja syödessäni. Jos jonkun tulisi aloittaa joku näistä paljon puhutuista painoa pudottavista dieeteistä, olisi se asenteeni itseni hyväksymistä ja yleisiä kauneusihanteita kohtaan.

Let yourself be beautiful.
Tanja

Hei hei, elokuu

Olen alkavan syksyn kunniaksi päättänyt opetella tekemään nutturan, sellaisen huolettoman ja sotkuisen (mutta kauniin), joka sopii olohuoneen nurkassa tuhannen kynttilän joukossa istuvan naisen päähän. Tällä naisella on päällä maailman isoin villapaita ja isoäidin ainakin kymmenen vuotta sitten kutomat punamustat ruttusukat.

Siinä minä sitten istuisin ja ajattelisin. Siinä olen tullut aika eteväksi. Mikähän oli se asia, joka minua vaivasi viime keskiviikkona? Olen täysin varma, että… HEI HEI HEI, ulkona välähti salama! Tuleekohan kohta toinen? Siitä tulikin mieleeni, että minun tekee mieli juustokakkua.

Ajattelisin. Vaipuisin siinä omaan itseeni. Kuinka onnellinen ja kiitollinen saankaan olla taas menneestä kesästä. Syödyt jäätelöt ja juhlitut festivaalit. Hiljaiset metsät ja kovaääninen Alias. Ihanat kesämekot ja pihakirppikset. Kesäloma ja uudet perunat. Raikkaan kylmä merivesi ja ne kaikki kolmesataa asiaa, jotka eivät juuri nyt tule mieleen.

Siinä minä sitten olisin tyytyväisenä, nutturapäissäni. Hei hei, elokuu. Tervetullut olet, oi syyskuu.

Tanja