Ensimmäinen kymppi

Siitä kerkesi kulua noin kaksi vuorokautta, kun manasin juoksemisen alimpaan pöpelikköön ja tässä sitä ollaan. Juoksin ensimmäisen kymppini. Siihen kuului muutamia syvien huokauksien ja hengitystaukojen tähdittämiä kävelyhetkiä, mutta minun mielestäni se oli aika hyvää juoksua se.

Loin itselleni täydellisen juoksumusiikkilistan, joka ei todellisuudessa ollutkaan niin täydellinen. Sitä täytyy vielä viilata. Huomasin lähteväni liian helposti juoksemaan kappaleiden rytmissä ja siitähän syntyi ongelma, kun napeista kajahti minun tahdilleni jotain liian menevää. Ajoittain voimakkaaksikin muuttuva tihkusade sekä tuulenpuuskat puskivat jollain taianomasen pöhköllä tavalla jatkamaan, herättäen kilpailuhenkisyyteni: tänään näytän itselleni ja pingon kympin, olosuhteista huolimatta. Ja niin asia oli päätetty.

Matka tuntui kestävän ja kestävän, piti käyttää kaikki mahdolliset pienimmätkin tuntemani polut. Halusin pysyä tutuissa ympyröissä, jos jokin olisi mennyt pieleen ja kotiin pitänyt luikkia odotettua aiemmin. Huoli olikin turha! Muutaman viikon lenkkeilyt ovat tuottaneet tulosta. Askel kulki ja siellä viiman ja harmauden keskellä painoin menemään iloisen keltaisessa takissani pikkuisen puuskuttaen ja hieman onnellisenakin. Ja yhtäkkiä se olikin ohi.

Ensimmäiseksi kymmenen kilometrin lenkiksi se tuntui hyvältä. Seitsemän kilometrin jälkeen loppumatka taittui kuin lentäen, lukuun ottamatta pientä tiukkuuden tunnetta polvissa. Kotonakaan en kaatunut rikkinäisenä eteisen lattialle, vaan pystyin analysoimaan ja höpöttämään pienet ja turhimmatkin aatteeni juoksustani siltä seisomalta, kun astuin kotiovesta. Mieli on nyt virkeä ja tyhjä. En varmaankaan tule kymppiä kiskomaan aivan heti uudestaan, sen verran on pohjatyössä vielä tekemistä. Mutta minä juoksin kympin ja sitä ei kukaan ota minulta pois. Jee.

Tanja

Taas kerran aloitin juoksemisen

Olen elämäni aikana oppinut melko eteväksi juoksun välttelijäksi. Kun vain ajattelenkin juoksemista, mieleni muuttuu ankeaksi ja kroppani kankeaksi, saamattomaksi pötköksi. Onko kohtalotovereita?

Ringeten ohessa alkulämmittelyn yhteydessä on tullut hölkättyä ja useasti olen yrittänyt sitä omatoimisestikin aloittaa. Sanomattakin lienee selvää tämän johdannon jälkeen, että se ei ole lempiurheilumuotoni. Paras tai pisin suoritukseni on monen vuoden takaa ja silloinkin juoksentelin säännöllisesti kuukauden, jonka jälkeen juostessa teki mieli heilutella jalkojen sijaan lähinnä sopimattomia käsimerkkejä. Että kiitos, mutta ei kiitos.

Juoksijan ikuiselta tuntuva alku minussa on kuitenkin nostanut hennosti päätään. Kuten myös on lenkkipolkuruuhkasta päätellen monella muullakin. Vantaanjoen varrella saa aivan tosissaan väistellä kanssaliikkujia. Tai sitten katsoa kadehtivasti, kun joku juoksee ohitse kevein askelin ja oma ajatukseni on ehkä minäkin joskus.

Tiistaina yritin viimeiseen saakka suostutella poikaystävääni kävelylenkille juoksun sijaan – siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Kompromissina kävelimme ensimmäisen kilometrin, jotta sain rauhassa ihannoida keväistä säätä ja fiilistellä auringonpaistetta. Juoksuun lähdön jälkeen huomasin kokevani jotain mullistavaa ja minun kirjoissani historiallista. Uskallan varovasti sanoa, että neljän kilometrin juoksu tuntui hyvältä ja henkikin kulki.

Joidenkin kirjoissa historiallista olisi kymppi, puolimaraton tai maraton. Mutta minä olen tällä hetkellä tyytyväinen sellaisiin säädyllisiin, lyhyisiin lenkkeihin, joissa jaksan antaa kaikkeni. Ilman seuraavien päivien rikkinäistä oloa. Juoksuprioriteetteina ovat hyvä olo ja puuskuttamattomuus. Suorituksen jälkeen parasta on tsemppihali ja haave kehityksestä.

Nyt viimeisen kahden viikon aikana on tullut käytyä lenkillä vähintään joka toinen päivä ja luottavaisin mielin mennään kohti parempia tuloksia sekä jaksamista. Katsotaan, mihin tämä tällä kertaa johtaa. Ehkä juoksusta voikin saada ihan kivan sivu-urheilulajin, vaikken vielä siihen täysin ilman vänkäröintiä suostukaan.

Tanja

Tekstin kuvat: Katja Asikainen