Ensimmäinen kymppi

Siitä kerkesi kulua noin kaksi vuorokautta, kun manasin juoksemisen alimpaan pöpelikköön ja tässä sitä ollaan. Juoksin ensimmäisen kymppini. Siihen kuului muutamia syvien huokauksien ja hengitystaukojen tähdittämiä kävelyhetkiä, mutta minun mielestäni se oli aika hyvää juoksua se.

Loin itselleni täydellisen juoksumusiikkilistan, joka ei todellisuudessa ollutkaan niin täydellinen. Sitä täytyy vielä viilata. Huomasin lähteväni liian helposti juoksemaan kappaleiden rytmissä ja siitähän syntyi ongelma, kun napeista kajahti minun tahdilleni jotain liian menevää. Ajoittain voimakkaaksikin muuttuva tihkusade sekä tuulenpuuskat puskivat jollain taianomasen pöhköllä tavalla jatkamaan, herättäen kilpailuhenkisyyteni: tänään näytän itselleni ja pingon kympin, olosuhteista huolimatta. Ja niin asia oli päätetty.

Matka tuntui kestävän ja kestävän, piti käyttää kaikki mahdolliset pienimmätkin tuntemani polut. Halusin pysyä tutuissa ympyröissä, jos jokin olisi mennyt pieleen ja kotiin pitänyt luikkia odotettua aiemmin. Huoli olikin turha! Muutaman viikon lenkkeilyt ovat tuottaneet tulosta. Askel kulki ja siellä viiman ja harmauden keskellä painoin menemään iloisen keltaisessa takissani pikkuisen puuskuttaen ja hieman onnellisenakin. Ja yhtäkkiä se olikin ohi.

Ensimmäiseksi kymmenen kilometrin lenkiksi se tuntui hyvältä. Seitsemän kilometrin jälkeen loppumatka taittui kuin lentäen, lukuun ottamatta pientä tiukkuuden tunnetta polvissa. Kotonakaan en kaatunut rikkinäisenä eteisen lattialle, vaan pystyin analysoimaan ja höpöttämään pienet ja turhimmatkin aatteeni juoksustani siltä seisomalta, kun astuin kotiovesta. Mieli on nyt virkeä ja tyhjä. En varmaankaan tule kymppiä kiskomaan aivan heti uudestaan, sen verran on pohjatyössä vielä tekemistä. Mutta minä juoksin kympin ja sitä ei kukaan ota minulta pois. Jee.

Tanja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *