elämä

Jää jalkojeni alla

Olen vetänyt luistimia jalkaan jäähalleilla jo yli viisitoista vuotta. Aina vaihtaessani maalivahdin luistimeni tavallisiin hokkareihin, palaan kuitenkin mielessäni sen kahdeksanvuotiaan Tanjan pikkuhokkareihin, joka kaunoluistimet hokkareihin vaihtaessaan palasi jäiltä kotiin jalat mustelmilla – ja mieli täynnä niin rumia sanoja, kun sen ikäinen vain osata saattaa.

Yleisöluisteluvuorolla on mielessä epävarmuutta, vaikka olen tehnyt tämän satoja – ei, tuhansia kertoja. Varmasti monia tuhansia. Mutta onhan se aivan erilaista ilman varusteita, on aivan alipukeutunut olo. Jää jalkojen alla on aina kaikesta varmuuden puutteesta huolimatta tuttu ja turvallinen, se ei petä. Potku toisensa jälkeen varmuus palaa kehoon ja mieleen. Sirklaukseenkin uskaltaudun. Luistelu on oikeasti parhaimmillaan erittäin tehokasta ja hauskaa liikuntaa. Tänään yleisöluistelussa suuriin vauhteihin ei viitsitty, siinä olisi monet lapset ensiluistimillaan olleet tulilinjalla.

Tuleekohan minusta joskus hokimutsi? Sellainen, joka vie lapsensa jäälle jo ennen ensiaskelia ja patistaa nousemaan ylös kahdettakymmenettä kertaa, vaikka jalkoihin sattuu ja nenä vuotaa. Sellainen, jota mies hyssyttelee nolona katsomossa, kun oma joukkue tekee maalin. Sellainen, joka tekee sen kaiken rakkaudesta jääurheiluun. Ainakin viimeiseen vastaus on suuri KYLLÄ.

Ja nyt viimeisimpänä, kun olen saanut luistelun kuulostamaan niin houkuttelevalta, niin kannustakin jokaista etsimään terälliset menopelinsä ja tutustumaan lähimmän hallinsa jääurheilumahdollisuuksiin. Muistakaa kuitenkin maskit ja turvavälit.

Pus, Tanja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *