Tällä viikolla Ilta-Sanomat on käsitellyt ulkonäköpaineita Oon hyvä näin -juttusarjassa. Suuressa osassa on nimenomaan viihtyvyys omassa kehossa ja itsensä hyväksyminen koosta huolimatta. Minusta tuntui tärkeältä kirjoittaa asiasta myös omien kokemuksieni kautta – ja juttuahan minulla riitti.
Tulen rakastavasta, kannustavasta ja hyväksyvästä perheestä. Sain harrastaa juuri sitä lajia mitä halusin, minulla oli ystäviä, menestyin koulussa, en juuri koskaan sairastanut ja koen olleeni onnellinen. Muistan silti ajatelleeni aika ajoin, että en kelpaa juuri sellaisena kuin olen, että minun pitäisi olla nätimpi ja puheliaampi, viisaampi ja rohkeampi. Ennen kaikkea nätimpi.
Harmitti, kuinka vähän vinoon kasvanut ylähampaani näytti tyhmältä tietyssä kulmassa valokuvissa, niinpä hymyilin näyttämättä hampaitani. Kun vieressä istui hoikka urheilijatyttö ja itse koki olevansa se pullukka (vaikka jälkeenpäin haluaisin sanoa nuorelle minälleni, että ihan normaaleissa mitoissa sitä oltiin). Luokallani oli minun mielestäni kauniimpia tyttöjä. Nuorempana (kyllä, 27-vuotiaana ajattelen, että voin pikkuhiljaa alkaa puhua nuoruusvuosistani) “kärsin” myös ihovaivasta nimeltä keratosis pilaris, jota esiintyi olkavarsien sivuissa ja jonkin verran reisissä. Vaiva oli ainoastaan kosmeettinen, mutta karheahko iho ja punaisen pienet näppylät kalvasivat salaa. Muistan hävenneeni ja yritin peitellä niitä parhaani mukaan.
Muutamana talvena koulumme järjesti lasketteluretken ja retken kauhein hetki tapahtui aina jo ennen retkeä: piti käydä kertomassa opettajalle suksien vuokraamista varten, kuinka pitkä oli ja kuinka paljon painoi. Vaikka se ei leimannut minua koululaisena tai ihmisenä mitenkään, ajattelin, että se teki niin. En edes tajua, mistä olin saanut sellaisen päähäni sen ikäisenä.
En jaksa meikata joka päivä, enkä kauppareissulle lähtiessäni mieti asukokonaisuuttani. Tykkään meikkaamisesta, mutta en tee sitä enää muiden kuin itseni takia. Tiedän, etten myöskään ole muotiguru ja rikon viikkotasolla varmaan kymmeniä niin sanottuja muotisääntöjä. Tällaisina päivinä olen muutamaan otteeseen saanut täysin tuntemattomilta ihmisiltä kommentteja siitä, kuinka “on vissii muutama ylimääräinen kilo” tai kuinka ” täytyis pitää pussi päässä, että joku vois seurustella sun kanssa.” Tuollaiset kommentit tuntuivat totta kai pahalta ja otin ne suhteellisen henkilökohtaisesti, vaikkeivat kyseiset henkilöt tunteneet minua laisinkaan. Nykyään osaan suodattaa kyseenalaiset kommentit ajatellen, kyse on vain toisen asenteesta tai epävarmuudesta. Oli kyse mistä vain, ei ole todellakaan okei sanoa toiselle moisia kamaluuksia. Ne voivat osua todella syvälle ja vaikuttaa itsetuntoon riipaisevan paljon.
Positiiviset ja kannustavat kommentit taas voivat saada aikaan ihmeitä. Yksi itselleni positiivisella tavalla mieleenpainuvimmista kommenteista on nimenomaan läheiseltä ihmiseltä. Kun muutama vuosi taaksepäin seurustelun alkutaipaleella poikaystäväni sanoi bussipysäkillä minun olevan jotain aivan erityistä, kun en käytä monta tuntia aikaa siihen, että voin lähteä ulos kotoa. Tuolloinkin mieleni käänsi kehun päälaelleen, koska ajattelin näyttäväni rekka-autolta, mutta vaikutus on pysyvä ja se vaikutus on hyvä.
Paineita tulee joka puolelta. Pitäisi mahtua tiettyjen painoindeksilukemien sisälle ja näyttää tietynlaiselta. Huonommuuden tunteita kaivetaan esiin vaikka väkisin. Aina voi olla kauniimpi, komeampi ja parempi. Kaiken tämän keskellä tulisi muistaa, että kuka tahansa voi kamppailla kehopositiivisuutensa ja itsetuntonsa kanssa, näytti vaaka kuinka vähän tai paljon tahansa.
Olen opetellut olemaan itselleni armollisempi. Yritän oppia hyväksymään, etten osaa kaikkea, tiedä kaikkea tai muista kaikkea. En mahdu yhteiskunnan asettamaan kauneusmalliin – eikä tarvitsekaan. On päiviä, kun haluan käpertyä “vikoineni” sohvannurkkaan ja piiloutua maailmalta, mutta tiedän, että sieltä pitää jossain vaiheessa nousta. Ennen kaikkea haluan pystyä sanomaan omalle peilikuvalleni päivittäin, että olen hyvä juuri näin. Hyvän olon ei pidä olla kiinni piukoista pakaroista, suorista hohtavan valkoisista hampaista, täydellisistä pitkistä sääristä tai normaaliin painoindeksiin mahtumisesta. Enkä sano, ettei niitä saisi ihannoida tai yrittää saavuttaa. Niillä vain ei saisi olla valtaa määrittää sinua ihmisenä. Vartalo muuttuu elämäntilanteiden ja iän mukana, mutta sinun ei tarvitse.
Kropallani on tarpeeksi paineita ilman ulkonäkökeskeisyyttä, joka muodostuu sosiaalisen median, kauneuslehtien ja tunnettujen henkilöiden luomien ihanteiden valossa. Myös työhöni liitetään näitä ihanteita. Matkustamohenkilökunnan työhön yhdistetään mielikuvia, joista osa liittyy edustavaan, kiiltokuvamaiseen ulkonäköön päästä varpaisiin. Se ei ole minulla päässyt ihon alle, vaan omalla tavallaan tämä työ on auttanut minua löytämään ja hyväksymään naisellisuuteni. Nämäkin toki ovat vain henkilökohtaisia huomioita ja kokemuksia.
Uskon, että löytäessään rakkauden ja hyväksynnän itseään kohti sisältäpäin, on helpompi alkaa muokata esimerkiksi myös omaa kehopositiivisuuttaan. Se voi tarvita aikaa ja kärsivällisyyttä, paljonkin. Toisen täydellisen ei kuitenkaan tarvitse olla minulle täydellinen. Haluan olla itselleni rehellinen, positiivinen sekä nauttia siitä mihin kehoni pystyy ja mitä kaikkea se kestää. Jos oikeasti suhtautuisin vaakalukemaani kepeämmällä asenteella, en ehkä olisi niin kriittinen itseäni kohtaan pizzaa tai muita herkkuja syödessäni. Jos jonkun tulisi aloittaa joku näistä paljon puhutuista painoa pudottavista dieeteistä, olisi se asenteeni itseni hyväksymistä ja yleisiä kauneusihanteita kohtaan.
Let yourself be beautiful.
Tanja